Luovutaan tähtipelleilystä arvioissa

Luovutaan tähtipelleilystä arvioissa

25.1.2009 08.47 11 kommenttia

* * *Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä Arto Pajukallio antaa tänään kahdelle elokuvalle saman arvosanan eli kolme tähteä. Nuo elokuvat ovat Mulholland Drive ja Lämäri l. Slap Shot.

Tarkoittaako tämä, että David Lynchin unihoureinen Hollywood-tarina on yhtä hyvä elokuva kuin Paul Newmanin tähdittämä lätkäkomedia?

Ei tietenkään. Uskottavampi selitys olisi, että Pajukallion mielestä Lynchin leffa ei ole ohjaajan parhaimmistoa ja Lämäri on hauskaa ajanvietettä.

Mutta niin vain siinä molempien perässä möllöttää kolme asteriskia, tsup tsup tsup. Jokuhan voisi vaikka ensivilkaisulla luulla, että noiden kahden elokuvan välillä on vaikea tehdä valintaa, kun näyttävät molemmat olevan kohtuullisen hyviä.

Mikä on tietenkin aivan päinperseinen ajatus. Ymmärrän, että arvosanoilla yritetään parantaa lehden selailtavuutta, mutta jos tähtien ohessa ei ole tuon pidempää tekstikatkelmaa, ollaan pulassa. Nehän pikemminkin johtavat lukijaa harhaan. Kuinka vertaillaan tapauksia, joista ensimmäisessä elokuvassa on tasaisissa määrin paskaa ja loistavuutta ja toinen on tasaisen keskiarvoisen hyvä? Entä mitä tehdään, kun tekstissä elokuvaa ylistetään/alistetaan, mutta tähdet ovat toisesta maailmasta? Voiko arvosanoja vertailla yli kieli-, genre-, ikärajojen?

Lyhyesti sanottuna: onko tähdistä mitään hyötyä?

(Julkaistu alun perin AHBoSGissa elokuussa 2007. Juttu kirvoitti monta hyvää kommenttia, jotka kannattaa käydä lukemassa.)

11 kommenttia

  • Alkuperäisen julkaisupaikan kommenteissa on sanottu jo paljon ja viisasta. Tässä jotain samansuuntaista.

    En sinänsä vastusta tähtiarvioita, mutta aika vähän kysyttyä hyötyä niistä on. ’Kunnon’ kritiikissä – siis 2000 merkistä ylöspäin aina niihin useampisivuisiin esseisiin – se itse teksti oletettavasti sisältää itse asian, ja tähdet ovat vain karkea kärjistys sen alussa/lopussa. Perustellusti voi kysyä, onko niistä hyötyä lainkaan, vaan eipä tuolloin haittaakaan.

    Sen sijaan noissa lyhyissä ”arvioissa” niistä on ehdottomasti enemmän haittaa kuin hyötyä, ellei niitä sitten osata käyttää paremmin kuin esimerkiksi Nyt-liitteessä. Näkisin, että esimerkiksi tuo Mulholland Dr. olisi pitänyt tölviä kolmen tähden arvoisiksi siten, että se yhden-kahden lauseen mittainen ”arvio” selittäisi, mikä siitä kolmen tähden arvoisen kriitikon mielestä tekee, kuten Olli merkinnässään vihjaa: siis esim. suhde aiempaan tuotantoon, suurin moka kriitikon mielestä tms. Näin sanojen ja tähtien kokonaisuudella voisi kuvitella olevan edes jonkinlaista arvoa kuvitteelliselle katsojalle. Kerrassaan yhtään mitään järkeä en näe siinä, että lauseella-kahdella kuvaillaan elokuvan premissiä ja sitten lyödään x määrä tähtiä päälle. Silloinhan ne voi vaikka arpoa.

  • Tavallaan voisi sanoa, että esimerkiksi fanaattisen pisteyttäjä-Villen (se on toi K.) kohdalla siitä on jotain hyötyä, koska mittatikku säilyy about samana: mitä hra Kokkonen ajatteli elokuvasta. Mutta siinäkin mä tulkitsen ne enemmän Villen omiksi muistiinpanoiksi kun muulle maailmalle tarjotuiksi ohjenuoriksi, mitä taas lehtikritiikkitähdet mun mielestä on. Sillähän niitä perustellaan, että saa nopeasti haisun siitä, onko joku juttu katsomisen arvoinen vai ei.

  • Synkronisiteettia, ha! Let’s Rate the Ranking Systems of Film Reviews, sanotaan Wall Street Journalissa. ”Critics tend to loathe the system and succumb to it at the same time.
    It all makes for an odd scale that, under the veneer of objective
    numerical measurement, is really just an apples-to-oranges mess. On
    Metacritic, best-picture nominee ”The Reader” is tied with the latest
    James Bond flick. On Rotten Tomatoes, the drama tied with the dog-man
    buddy comedy ”Marley & Me.””

  • Juu, itselle tähteyttämisen pointti on siinä, että arvosanat toimivat ikään kuin muistiinpanoina, laiskana pikakirjoittamisena.

    Silti väittäisin, että tähtipelleily voi toimia myös yleisölle suunnatussa kirjoittelussa. Esim. tuolla Wall Street Journalin jutussa oli yksi kohta, joka kolahti itselle:

    ”[S]ome look to the stars as a spoiler-free signifier of a film’s worthiness. ’I prefer that critics use some sort of scale, personally, because I don’t want to know much about a movie before seeing it,’ says Mike D’Angelo, a film critic for Las Vegas Weekly.”

    Esseetyyppinen leffakritiikki jää itseltä usein lukematta, jos en ole nähnyt kirjoittelun kohteena olevaa elokuvaa. Osittain tämä johtuu mahdollista spoilereista, mutta ennen muuta siitä, etteivät nämä analyysit ole yleensä lainkaan kiinnostavia ilman, että on itse nähnyt leffan, ja voi suhteuttaa tähän lukemansa.

    Siinä vaiheessa, kun teatterivisiitti on vasta suunnitteilla, minulle käytännössä riittäisi jonkun hyvän tyypin suositus siitä, kannattaako joku levityksessä oleva teos katsoa vai ei. Suunnilleen tällä tavalla luen elokuvien arvosanoja. Sovellettuna lehtikirjoitteluun homman toimivuudelle on tietystikin ehtonsa. Ensinnäkin lukijalla pitää olla aikaisempaa tietoa kriitikon leffamausta, ja toisekseen kriitikon tulisi käyttää skaalaa jossain määrin ennustettavasti.

  • Villen summaukseen on helppo yhtyä. Voin kuvitella, että moni inhoaa esimerkiksi Marko Ahosen tyyliä heitellä neljiä tähtiä kertaviihdyttäville toimintapläjäyksille ihan yhtä paljon kuin pikkurillikriitikoiden tapaa arvottaa kaikki 60-luvun jälkeen tehdyt englanninkieliset elokuvat korkeintaan kolmen tähden arvoisiksi. Molemmista ääripäistä voi kuitenkin saada jotain ihan oleellistakin irti, mutta se vaatii ennakkotietoja juuri kyseisen kriitikon tyylistä. Ellei sitten osaa kritisoida jollain väliin asettuvalla skaalalla, missä sitten olisi jonkinmoista universaaliutta mukana.

    Tuosta ”tähdet-antavat-osviittaa-kannattaako-katsoa” pointista mieleeni tulee kyllä se, että etenkin elokuvalehtien kritiikkimeressä kahlatessani tähdet antavat itselleni pikemminkin suuntaa, kannattaako se _arvio_ lukea vai ei.

  • Lasse

    Toimivin asteikko on mielestäni Siskelin & Ebertin ”peukku ylös/alas”, mutta narsistisena persoonana haluan toki ehdottaa siihen parannusta. Nimittäin, se pitäisi yhdistää  elokuvan genreen, jotta tuolla(kaan) menetelmällä olisi käytännön informaatioarvoa. Taitava arvostelija käyttäisi genreä pikemminkin suppeassa merkityksessä kuin laajassa; ”Lynch, peukalo alas” tai ”ninjailu, peukalo ylös” ovat termit ymmärtävälle jo sellaisenaan informatiivisempiä kuin kymmenen sanan juonitiivistelmä ja kommentti draama, ***, ja toiminta, ***. Jos taas lukija ei tiedä kuka on Lynch tai mitä ninjat tekevät, hän kenties jaksaa lukea sen kahden lauseen mittaisen arvostelunkin (tai jopa pidemmän version siitä; miksi muuten netin aikakaudella sanomalehdillä, ainakaan HS:llä, ei vieläkään ole esmes ”nettijatkoa” viikon tv-elokuvien lehtiarvosteluille, ja dvd & teatterielokuvienkin arvostelut ovat sanasta sanaan painetusta lehdestä löytyvät?).Tietysti tämän menetelmän luotettava käyttö edellyttäisi lehdeltä kenties useampaa kuin yhtä kriitikkoa (vinkki tätä lukeville päätoimittajille: ainahan hommat voi ulkoistaa freelancer(e)ille vakiopalkkalaisen sijaan), jotta Akin mainitsemat ”värielokuva ei koskaan tavoita mustavalkoisen ilmaisuvoimaa” -kitisijät voisivat rauhassa arvottaa lemmikkimykkäelokuviaan tyyliin ”eksistentialistinen kriisi, peukalo ylös” tai ”postmodernismin kritiikki, peukalo alas” ja jättää ylikaupallisen populäärikulttuurin tuotteet huonotapaiselle nuorisolle.

  • Linkittäisin CJR:n juttuun taidekritiikin ja kuluttajaneuvonnan suhteesta, mutta se on vielä maksumuurin takana.

  • Avot! Slaten Movie Clubissa päästään asian ytimeen:

    Incidentally, it’s a fantastic moment in any devoted moviegoer’s life when you realize there’s no obligation to decide whether you ”like” or ”don’t like” a movie. That figuring out whether or not you ”like” a movie can be happily irrelevant to your experience. That even a mediocre film can—maybe just through chance—set off sparks inside.

  • Ja vielä aiheen vierestä: http://blog.oregonlive.com/portlandarts/2009/02/post_5.html, jossa on kinasteltu lehden teatterikritiikkien tarpeellisuudesta:

    Here is her argument. It starts from this observation: newspaper
    reviews aren’t very good — they are shallow, cursory, quickly written.
    Readers don’t read them (she estimates 97 percent non-readers), and the
    reviews don’t add to our overall understanding of the theater scene –
    either the individuals or the institutions inside it. Because reviews
    form the backbone of what critics do, they don’t have time to develop
    and tell these longer stories. Her solution: Stop reviewing and start
    reporting.

    A key paragraph:

    Does the average newspaper reader even skim – much less
    read – a review of the latest production from a small theater company
    she’s never heard of and has no intention of seeing? Probably not. But
    she might well read movie reviews and almost certainly reads feature
    stories about the movie industry, even if she sees only two or three
    movies a year. I believe it’s because, in part, newspapers provide
    stories about the film industry that explain and inform, yet provide
    little real coverage of the theater community in this town.

  • Juha Niemi

    Minä olen tähtien vankkumaton kannattaja kaikista ongelmista huolimatta. Etenkin silloin tuollaisessa muutaman virkkeen arviossakin tähdet puolustavat paikkaansa, jos kriitikon maun tuntee jo entuudestaa ja tähtien perusteella pystyy sitten hahmottamaan ehkä hieman paremmin minkälaisesta elokuvasta on kyse. Minusta noissa muutaman lauseen kritiikeissä ongelmallisempi on juuri se niukka teksti, ja juuri siksi arvion kiteyttävät tähdet ovat minusta olennaisia.

    Pitemmässä kritiikissä tullaan helposti siihen kysymykseen, että miksi tähtiä pitää antaa, kun olen juuri lukenut mitä mieltä kriitikko on elokuvasta. Kuitekin siinäkin tähdillä on ehkä paikkansa, koska ainakin minä katson ensin tähdet ja se voi osaltaan vaikuttaa siihen luenko kritiikkiä ollenkaan.

    Mitä tulee sitten tuohon Lynch vastaan viihdekomedia, niin se onkin sitten ihan eri keskustelu. Kyllä kai kritiikissä yleensä lukee onko kyse draamasta vai komediasta tai muusta tyylilajista ja näin ollen lukija useimmiten osaa kyllä vertailla tähtiä oikeassa kontekstissa.

    Muuten kerran vastaavassa keskustelussa, joku kertoi, että legendaarinen kriitikko Tapani Maskula oli joskus kirjoittanut samasta elokuvasta kaksi kritiikkiä, joissa toisessa oli antanut elokuvalla yhden ja toisessa viisi tähteä. Kuulemma molemmat arvostelut olivat olleet täysin uskottavia.

Vastaa