- The Challenges of War Films as a Genre (video) – Alain Cohen is a Professor of Comparative Literature at UCSD who specializes in film history. In this program presented at the UCSD Faculty Club, Cohen examines the challenges of war films as a genre. Clips from various films about World Wars I & II, Vietnam, space wars, etc., illustrate how the filmmakers battle with issues of world history, order and chaos, studio budgets, editing techniques and conflicts of interpretation to realize their vision of combat.
- Matt Zoller Seitz: The Substance of Style – Wes Anderson and his pantheon of heroes – The first in a five-part series of video essays on Wes Anderson
- Balls Out -käsis – A Somewhat AWESOME Original Screenplay. Also somewhat NSFW
- Cloudy With a Chance of Meatballs -traileri – kamoon, kuka voisi olla kiinnostumatta tän nimisestä tuotteesta?
Eläviä kuvia, television kuvia
Arkistot / kuukausi: maaliskuu, 2009
Olli:
Keräsin taannoin listan elokuvista, jotka kuuluvat yleissivistykseen, mutta ovat silti näkemättä. Listan perässä muiden kirjoittajien kommentteja.
- A bout de souffle: Koska kai nyt ranskalaisen uuden aallon perusteet pitäisi edes olla hallussa. Ainoa mun näkemä Godard taitaa olla Le Week-end ja sekin ranskaksi tekstitettynä.
- 8½: Jos ajatellaan, että höpöhöpö yleensä putoaa meikäläiselle ja metan kanssa kaikki on parempaa, niin oletusarvo 8,5:n toimivuudelle on aika kova.
- Dreyerin La Passion de Jeanne d’Arc, koska kaikki kehuu sitä. Muun muassa Ville.
- Sunrise: Sen pitäisi olla mykkäelokuvien kuvakerronnan huippua, ajalta juuri ennen kuin äänivehkeet tuhosivat estetiikan
- Il Conformista: en ole mikään valtava Bertolucci-fani, mutta ymmärtääkseni tää varhaistyö eroaa vähän tyyliltään myöhemmistä – ja se on Storaron kuvaama.
- Midnight Cowboy: olen tainnut joskus kirjoittaakin, että 1970-luvun yhdysvaltalaiset elokuvat tuntuvat eniten mukavilta.
- A Streetcar Named Desire: Koska On the Waterfront teki vaikutuksen, tai siis Brando teki vaikutuksen
- The Third Man: Orson Welles + noir = must see
- The Deer Hunter: jossain vaiheessa jopa tiesin, kuka niistä saa lopulta luodin päähänsä, mutta olen onneksi unohtanut sen.
- Nashville: itse asiassa en tykännyt The Playeristä tai Short Cutsista niin paljon kuin etukäteen kuvittelin, sillä ehkä Paul Thomas Andersonin tyyli – joka on jokseenkin jalostunutta Altmania – sopii mulle paremmin, mutta ks. kohta Midnight Cowboy
- Battle of Algiers: olen aika Ameriikka-painotteinen, joten pitäisi yrittää sitä jotenkin laajentaa
- Times of Harvey Milk: etenkin nyt kun olen nähnyt Milkin ja sitä sanottiin rajoittuneeksi
Aki:
Ensimmäinen havaintoni on se, että minua hämmentää, kuinka monta noista Ollin valinnoista olenkaan nähnyt (ja jopa useampia kertoja!).
8 ½ sijoittuu itselläni varmasti parillakin tapaa otsikoiduille suosikkilistoille. Battle of Algiers on valtavan hieno sekin. Jeanne d’Arcin kärsimyksen kärvistelin läpi viime syksynä arkiston esityksessä (mutta siitä en ihan välttämättä pitänyt). Times of Harvey Milk ja A Streetcar Named Desire tulivat ihan äskettäin telkkaristakin (tosin jälkimmäinen odottaa minuakin vielä boksilla). Ja jos Deer Hunterin välttelyn voin vielä ymmärtää, niin että Third Man mitähäh!?
…mutta: eiköhän täältä löydy vähintään yhtä kulmakarvoja nostattavia puutteita, kunhan mietitään. Monta tulee mieleen heti, merkintä seurannee perästä.
Ollin listan ensimmäinen tapaushan tuli Teemalta, joten sen näkemisen puute (täällä myös!) on helpohko korjata.
Ville L:
Ollin valinnossa on oikeastaan useampikin “lempileffa”, erityisesti Murnaun Sunrise on poskettoman hyvä, samoin tuo Jeanne d’Arc (jos kohta siinä on hieman liikaa “puhetta” eli tekstiruutuja makuuni ollakseen se “paras leffa ikinä” mikä se monille on). The Third Man on varmasti parhaita mustavalkojenkkileffoja ikinä, eli helvetin viihdyttävä ja helvetin hyvin tehty. Pontecorvon Algiers on loistava, todella vaikuttava pseudodokkari. A bout de souffle on hieman juustoinen ja häpeilemättömän viihdyttävä ja poikkeaa siinä mielessä Godardin muusta tuotannosta, mutta tavallaan myös edukseen. Muistaakseni siinä ei ole niin paljon sitä väsyttävää elokuvaesseenrakentamista. Se on kieltämättä usein hieman kylmän ja flaneeraavan uuden aallon parhaita leffoja. Tosin olen nähnyt sen vain kerran; voi olla että en välittäisi siitä enää lainkaan. Tietynlainen epäilyksen varjo tulee pitää osaltani näiden muidenkin leffojen päällä; minulla on viime aikoina ollut sellaisia tuntoja, että elokuvat eivät pysty enää tarjoamaan samanlaisia kokemuksia kuin vielä pari vuotta sitten. Ainakaan virallisen elokuvakaanonin mukaan tehdyt, esteettiset ja tiukat. Haluan nykyään ehkä enemmän jotain väkivaltaista ja perverssiä. Toisaalta en jaksaisi hukata aikaani b-leffojen parissa. Sunrise, Jean d’Arc ja Third Man löytyvät edellisistä itseltäni jossain muodossa. Algiers on kirjastossakin, samoin Godardi.
Kauriinmetsästäjän ja Il Conformistan olen katsonut niin kauan sitten, että voisi sanoa etten ole katsonut niitä lainkaan. Jälkimmäinen ei mitenkään ylettömän paljon kiinnosta, sillä en jotenkin usko Bertolucciin (vaikka Viimeinen tango Pariisissa onkin loistava). Katson toki jos kohdalle osuu. Kauriinmetsästäjä on ollut boksissa jo pitkään tallessa, samoin se Kauriista seuraava Cimino, joka on vielä pidempi. Luultavasti en saa ikinä katsottua niitä. Sinänsä ehkä pitäisi, koska on mahdollista että Cimino on Malickin lisäksi se toinen vähän taiteellisempi jenkkiohjaaja, jolla saattaa olla jonkinlainen näkemys. Ei välttämättä. Voi olla että Ciminon muu tuotanto on tylsää. Silloin muinoin olin Kauriinmetsästäjästä todella vaikuttunut, mutta tulee muistaa että olin silloin yläasteella. Timo Hännikäinen on muuten kova Cimino-fani, hän kirjoitti taannoin Ciminosta jutunkin Kerberokseen. Muistaakseni ihan lukemisen arvoinen juttu, jos onnistuu jostain Kerberoksia käsiinsä löytämään.
Midnight Cowboy oli kauan boksissa tallessa, mutta taisin poistaa sen tilaa syömästä, katsomatta. Tiesin kyllä että se olisi varmasti toimiva leffa (olen Ollin kanssa samaa mieltä Jenkkien 70-luvusta, se oli epäilemättä jonkinlainen kultakausi, hyviä leffoja), mutta koskaan en saanut aloitettua. Ongelma on siinä, että se on usalainen “vakava” klassikkoelokuva. Usalaiset “vakavat” klassikkoelokuvat ovat lähes poikkeuksetta huonompia kuin eurooppalaiset tai aasialaiset “vakavat” klassikkoelokuvat, joten jokin muu ajoi aina sen ohi. Ne ovat kyllä helvetin taidokkaasti ja tiukasti tehtyjä, mutta usein jotenkin liian turvallisia. Vaikka toisaalta jollain Zizek-luennalla niistä saisi hauskoja ulottuvuuksia irti. Sinänsä Schlesingeriä pitäisi katsoa, tuon lisäksi ainakin Marathon Man. Ja ehkä The Day of the Locust, joka on ainakin hyvä romaani.
Myös Streetcar on katsomatta, samoin kuin kaikki muutkin Kazanit (paitsi On the Waterfront, jonka olen senkin nähnyt joskus yläasteella, eli en muista siitä muuta kuin että Brando ottaa nyrkkimatsin jonkun tyypin kanssa tms). Kazanit kuuluvat tietenkin yleissivistykseen, joten olen hieman häpeissäni. Ongelma on siinä, etten odota niiltä mitään erityisen suurta, vaikka varmasti toimivat hyvin ja viihdyttävät.
Milkkidokkari taisi tosiaan tulla juuri Teemalta, mutta jäi katsomatta. Niin ja Nashville. Sitä en ole muistaakseni nähnyt. Altman on kyllä hyvä, pidän Long Goodbyestä ja MASHista ja Short Cutsista, erityisesti Altmanin leffojen ryhmädynamiikasta ja päällekkäinpuhumisesta. Toisaalta en erityisemmin koe missanneeni mitään, kun en ole Nashvilleä nähnyt. Minun pitäisi muuten katsoa Magnolia uudestaan, että onko se oikeasti yhtään mistään kotoisin. Sen katsomisesta alkaa olla kohdallani lähemmäs kymmenen vuotta.
Ai niin ja 8½. Sen olen nähnyt muistaakseni kolmesti, aina on pelittänyt mahtavasti, joten kyllä se lemppareitani lienee. Jos sanoni että Altman on hyvä ihmisryppäiden kuvaaja, niin Fellini on täysin suvereeni konstellaatioissaan. Kasipuolessa on muutenkin sellainen ällöttävä metataiteellinen vivahde, joka tietenkin taiteilijana pistää myös minun rintaani. Juuri noin säälittävän pönöttävää se touhu yleensä on. 8½ löytyy myös omana.
Pistän omaa listaa tässä lähiaikoina, jos onnistun sellaisen keksimään; olen nähnyt jo aika paljon sellaista, minkä olen halunnutkin nähdä. Touhu alkaa vähitellen siirtyä aarteenetsimisen puolelle.
****
Seuraavassa osassa Aki selittää, miksi Romeron Night of the Living Dead ja pari muuta on näkemättä.
[ elokuva, listat, must see ]- Ennen-jälkeen-kuvia The Curious Case of Benjamin Buttonista – havainnollistaa aika hyvin, mitä & miten paljon ison budjetin leffan kuvia voidaan vatkata jälkikäsittelyssä
- Sensurround – In this Sensurround I system, low frequency sound was used to simulate earthquake rumbles and vibrations, and was to be of such intensity that it could be physically felt in the body as well as heard. To accomplish this task, a special sound system had to be conceived that could be used to augment a theatre's normal sound system. This special system had to be relatively portable and somewhat tailored to each theatre that would use it. Early in the project it was realized that none of the existing standard film recording techniques could effectively record and reproduce frequencies below 40HZ, the frequencies that could be physically felt in the body, so it was decided that each installation would be equipped with a low frequency noise generator.
- Birthing of Babylon 5 – In 1999, J. Michael Straczynski allowed his original notes on Babylon 5 to be released via his Last Word column in the Babylon 5 Magazine (Vol. 2, Issue 9). These notes were the first written record of Babylon 5, made moments after he had his inspiration for the series while taking a shower. Though the magazine is long gone, on this, the 10th anniversary of this column's publication, he wanted to share the origins of Babylon 5 again. While many fans saw them when they were originally published, he realizes that many more have not.
- Where the Wild Things Are -traileri – Spike Jonzen seuraava ohjaus
Roskaelokuvan connoisseur Ilja Rautsi piipahti kylässä. Ohjelmana oli Dead Set, brittiläinen minisarja zombie-maailmanlopusta ja Big Brotherista. (Dvdn saapi esimerkiksi Playstä.)
Olli:
Mua jäi vähän vaivaamaan se, että oletin sarjan premissin perusteella sisällön olevan jotain muuta. En oikein tiedä, että mitä ajattelin zombiet + Big Brother -kombosta tulevan, mutta kuitenkin nyt jotain muuta kuin aika puhdasverinen (ha!) holocaust horror.
Kakkavitseistä kyllä plussaa. Kakka on aina hauskaa.
Ilja:
Minä odotin tosiaan että BB-asetelmaa olisi hyödynnetty läpi sarjan sisällöllisesti. Sen sijaan high concept -idea toimii vain lähtölaukauksena ja ensimmäisen jakson tositv-tomppelien ja tuotantotiimin satirisointi tuntuu melko ilmiselvältä verrattuna vaikka Extrasin päätösjakson summaukseen. Joo, kilpailijat on vähän hölmöjä, joo, tuottaja on mulkku. Joo, ihmiset ovat idiootteja – ja?
Zombien olisi “pitänyt” hyökätä BB-taloon ja olla ikään kuin yksi tehtävä lisää julkisuudenkipeille tavisfriikeille. Katsojien suhde tähän tilanteeseen olisi kiinnostanut. Nyt saadaan vain peruszombiselviytymiskauhua – johon musta huumori ei ole mikään uusi lisä. Viihdyttävää se kyllä oli, kirjoittaja Charlie Brooker piti pyörät hyvin pyörimässä ja ohjaaja-jonka-nimen-unohdin piti vauhtia yllä. Lopputulos vain oli se ilmeisin mahdollinen.
Lisää kakkaa televisioon! Kuvaajakin tuntui tasaisin väliajoin kakkaavan housuunsa, sen verran tiuhaan tahtiin kamera leikki merisairasta.
Olli:
Vanha kunnon ennakko-odotukset-ongelma: jos luulee näkevänsä tietynlaisen tarinan, mutta elokuva/kirja/biisi on jotain ihan muuta, pystyykö sitä arvioimaan omilla ansioillaan?
Olen samaa mieltä siitä, että tsomppailuna DS oli ihan reipas. Selviytyjien henkilödynamiikka: check. Verta, irtosuolia ja suoria Romero-viittauksia: check. Kiristyvä, lohduton tunnelma: check.
Vertailen ehkä nyt vähän aitaa ja aidanseivästä, mutta mun mielestä genrepätkissä kerronnan pintatason lisäksi kiinnostavaa on juuri genre-elementistä seuraava allegorisuus. Eli kun joka tapauksessa pelataan realismista poikkeavilla säännöillä, niin sillä erotuksella voisi hyvin olla jonkinlainen kerronnallinen funktio.
Esimerkiksi Bubba Ho-tep on leffana melkeinpä kauniin surumielinen pohdiskelu vanhuudesta. Siis sen lisäksi, että siinä syödään sieluja uhrien pyppyreijän kautta. Dead Setissä on pintapuolista “tosi-tvn katsojat on karjaa” -läppää, mutta Brookerhan sanoo itsekin dvd-lisukkeena olevassa haastattelussa, että se ei ollut päätarkoitus. Mitä pidemmälle sarja eteni, sitä enemmän pelkkä survival-tarina tuli framille. Ei niin, etteikö sellaista saisi tehdä.
Toisaalta odotin ehkä myös, että DS olisi ollut jotenkin tietoisempi asemastaan genreteoksena. Okei, ei tarvitse vetää Shaun of the Deadiksi, mutta kun käsikirjoittaja on ulissut tv-sarjojen trooppien kierrättämisestä vuosikaupalla, niin olisin odottanut jotain… no, nokkelampaa.
28 Days Lateria matkivasta strobottavasta kuvauksesta mä en halua sanoa mitään, koska tunnun valittavan samasta aiheesta joka helvetin leffan kohdalla.
Ilja:
No jokainen zombielokuva tuntuu nykyään jo säännönmukaisesti olevan eräänlainen 28 Romeroa myöhemmin – pitää olla tietyt jutut ja viittaukset. Kauhu lienee genreistäkin se eniten viittauksia ja “kunnianosoituksia” vilisevä – jostain syystä pukudraaman tekijät eivät tunne jatkuvaa tarvetta heittää referenssejä Barry Lyndoniin. Kauhuhan on toki myös enemmän tavallaan mekaaniseen toistoon nojaava lajityyppi, eli pitää olla “sellainen kohtaus kun siinä yhdessä” mutta vielä pelottavampana. Ehkä tämä liittyy myös kauhun sisäpiirimäisyyteen, eli pitää osoittaa kuuluvansa traditioon ja olevansa “yksi meistä”.
Genretietoisuus on siinäkin juuri kaksiteräinen miekka, että pitää näyttää “tajuavansa”, mutta jos osoittaa sen, pitäisi myös tajuta tehdä jotain omaa ja erilaista – kauhun pitää aina mennä pitemmälle. Ja tässä se olisi juuri ollut tuo BB-angle.
Ennakko-odotukset harvoin täyttyvät ja kyllähän Dead Setissäkin pääsi asettumaan tarinan uomiin tajuttuaan, että pätevän peruskauran laarilla mässäillään. Mutta ensimmäinen jakso näytti petaavan jotain, mikä ei koskaan lunastunut irtovitsejä lukuun ottamatta.
Silti: ehkä tässä tapauksessa se rajojen rikkominen tapahtui jo siinä, että Channel 4 tuottaa rehellisen zombikauhusarjan – mikä välittyy kansainväliselle yleisölle merkityksellisenä… not.
Olli:
Kertooko toi loppukommentti masentavasta pragmatismista: sarja oli ihan kiva, mutta oikeastaan kivempi homma oli se, että se yleensäkään tehtiin ja tuollaiseen ympäristöön?
Eipä sillä, kyllähän minäkin katsoessa mehustelin sillä, että ikinä ei Suomessa saataisi Vappu Pimiää esittämään epäkuollutta versiota itsestään. Aina muualla on asiat paremmin. Perkeleen muut.
[ kauhu, keskustelu, sarja, tv, zombie ]- After Last Season -traileri – artsyfartsyyyyyh!
- The Dirty Garage (video) – The most independent movie ever made!
- Evil Movie Megacorporation Rebranding –
Katsoin pari päivää sitten Quentin Tarantinon kirjoittaman ja Tony Scottin ohjaaman True Romancen (1993). Olin nähnyt sen aiemminkin, mutta siitä oli vuosia.
Pidän kovasti Tarantinosta, edelleen (vaikka nykyään kai olisi jo muodikkaampaa olla pitämättä). Mutta True Romancesta en pidä: se on ylivoimaisesti inhokkini Tarantino-johdannaisista elokuvista. Näin oli jo muistikuvieni perusteella, mutta tällä katsomiskerralla keksin myös hyvät perustelut.
Syitä on oikeastaan kaksi. Ensimmäinen ja vähemmän olennainen on se, että TR tuntuu kaikessa korostavan tarantinomaisuuttaan. Esimerkiksi lähes jokainen hahmo käyttäytyy kuin QT itse (tykkää kungfu-leffoista, lukee sarjakuvia jne). Tätä vikaa toki lieventää se tosiseikka, että “tarantinomaisuus” hahmottui maailmalle kunnolla vasta paljon tämän jälkeen, ja on ihan totta, että tätä kirjoittaessaan tuskin Quentin itsekään osasi odottaa, kuinka tunnistettavaksi hahmoksi hän itse tulisi lähivuosina nousemaan. Samoin joku voisi tällä perusteella väittää (mutta minä siis en), että Christian Slaterin hahmossa kirjoittajansa kaltaiset piirteet olisivat siksi jopa vähemmän silmiinpistäviä kuin vaikkapa David Carradinen hahmossa Kill Billissä.
Mutta se toinen syy, siis. Minusta True Romance edustaa mitä syvimmässä määrin juuri sitä, mistä Tarantino-vihaajat hänen elokuviaan (muissa tapauksissa yleensä virheellisesti!) kritisoivat: perusteetonta väkivallan ihannointia. TR:n hahmot idolisoidaan kritiikittömästi sankareiksi, mitä Patricia Arquetten loppurepliikki (“you’re so cool”) jää oikein erikseen toistamaan. Vaan mitä Clarence ja Alabama ovatkaan tehneet? Käynnistäneet silmittömän veriruletin silkkaa typeryyttään, pitäneet sitä yllä elokuvan verran sulaa rahanahneuttaan ja pääsevät pälkähästä pelkällä tuurilla. Jee jee, ja pam pam!
Vertailun vuoksi esiin on tietenkin nostettava Natural Born Killers (1994): kertoohan se melkein saman tarinan samantapaisesta pariskunnasta väkivallan tiellä, ja tekee sen vielä paljon verisemmin, vastenmielisemmin ja raaemmin. Mutta siinäpä onkin tämän valitukseni pihvi: olkoon kunnia Tarantinon tai ohjaaja Oliver Stonen, mutta NBK ei todellakaan idolisoi päähenkilöitään, ellei katsoja sitten ole todella yksisilmäinen ja pelottavan kieroutunut väkivallan medialukutaidossaan. NBK:n Mickey ja Mallory ovat sairaita, äärimmilleen vietyjä versioita tutusta myytistä (leffahan on muutenkin kuin Bonnie & Clyde tai Badlands ‘on steroids’), ja elokuvan pohjimmainen sanoma on juuri siinä, miten media heidän kaltaisiaan (myös elokuvan sisällä) käsittelee. En nostaisi Natural Born Killersiäkään mestariteosluokkaan, mutta True Romancesta tällaisia metatasoja on turha edes etsiä. Se vain esittää tapahtumansa ja kestää kestonsa, ja viihdyttää parissa kohtaa mennessään.
Mahtaako sitten kertoa siitä vivahteiden lukutaidosta, että TR scorettaa Imdb:ssä korkeammat pisteet (7.9) kuin NBK (7.0), mutta en silti tahdo uskoa, että olisin aivan yksin tämän tulkintani kanssa.
[ natural+born+killers, oliver+stone, quentin+tarantino, tony+scott, true+romance, väkivalta ]- Dana Fox, Diablo Cody, Liz Meriwether & Lorene Scafaria eli The Fempire – Ms. Scafaria and Ms. Cody are usually not a duo, but half of a quartet. With their pals Dana Fox, who wrote “What Happens in Vegas,” and Liz Meriwether, a playwright-turned-screenwriter, they make up a Hollywood powerhouse writing posse who call themselves “The Fempire.”
- Robert Greenwald julkaisee dokkarinsa palasina netissä sitä mukaa kun se valmistuu (NY Times) –
- Dvd-myynti laskussa Jenkeissä, teatteriesityksistä tulossa taas tärkein rahakanava? (NY Times) – “There is no more downside protection for producers in the video marketplace,” said Ingo Vollkammer, a co-founder and a co-chief executive of Leomax Entertainment, an independent production and film finance company. “Movies today need to be theatrically driven.”
- Mikael Fräntin puhe Suomen elokuvakerhojen liiton 50-vuotisjuhlaseminaarissa – via Koistinen, Tero
- Warner Bros. is opening its film vaults to customer requests, including many film titles previously unavailable on disc. – The consumer who visits www.warnerarchive.com initially will find 150 classic titles from Warner Bros. Pictures, MGM and RKO that each can be ordered either as a computer download ($14.95) or as a DVD ($19.95) that arrives in the mailbox approximately five days after purchase.
- Sidewaysistä tehdään uusintaversio Japanin markkinoille –
- A. O. Scott: Neo-Neo Realism – American Directors Make Clear-Eyed Movies for Hard Times (NYT Mag) – But what if, at least some of the time, we feel an urge to escape from escapism? For most of the past decade, magical thinking has been elevated from a diversion to an ideological principle. The benign faith that dreams will come true can be hard to distinguish from the more sinister seduction of believing in lies. To counter the tyranny of fantasy entrenched on Wall Street and in Washington as well as in Hollywood, it seems possible that engagement with the world as it is might reassert itself as an aesthetic strategy. Perhaps it would be worth considering that what we need from movies, in the face of a dismaying and confusing real world, is realism.
Jalmari Finne tekee Rare Exports -lyhäreistä kokoillan elokuvan. Suomen elokuvasäätiö myönsi projektille viime vuoden joulukuussa 20 000 euroa kehittämistukea ja maaliskuussa 720 000 euroa tuotantotukea. Näyttelijäkaartikin on pysynyt ennallaan (Tommila & Korpela jne.) Ensi-iltaa kaavaillaan ensi vuoden syksylle.
Tukipäätöksistä löytyy muutama muukin hauska bongaus. Ensinnäkin genreleffoja näyttäisi olevan ainakin suunnittelussa enemmän kuin aikoihin.
- Marko Mäkilaakso, jonka zombiesotaleffa ei vieläkään ole levityksessä, sai lovecraftiaaniselta kuulostavan Night of the Witch –leffan kehittelyyn 6000 euroa. Synopsis:
Nuori noitatieteen opettaja, professori John Ward, saapuu kotikaupunkiinsa Salemiin pitämään luentoa ja joutuu kohtaamaan menneisyytensä kun noita palaa kaupunkiin.
- Pekko Pesosen ja AJ Annilan kaavailema ninjamusikaali on saanut 10 000 euroa käsikirjoittamistukea. Tosin mahtaneeko Annila olla enää mukana puikoissa, kun häntä on vokoteltu ulkomaille hommiin?
- Sami Laitisen ja Kasimir Lehdon scifi-pätkä 2012 lienee valmistuessaan (jos se siis valmistuu) ensimmäinen kotimainen kokoillan 3d-leffa
- Musiikkivideoilla kunnostautunut Antti Jokinen sai 60 000 euroa kehittämistukea Nicholas of the North -elokuvalle, joka on onelinerinsä mukaan
Koko perheen fantasiaelokuva jossa Nicholas North pelastaa itsensä ja koko pohjoisen kansan pahojen voimien kirouksesta.
- Viides genreleffaksi laskettava tapaus on Valkoinen peura, joka on siitä harvinainen tapaus, että se on uusintaversio. Yritin miettiä suomalaisia remakeja, mutta en keksinyt kuin kaksi: Tuntematon sotilas (Laine ja Molle) ja Juha (1937, 1956 ja 1999).
Romaanisovituksia on tulossa parikin kappaletta. Veli-Pekka Hänninen sovittaa Arto Salmisen Varastoa leffaksi ja Ville Jankeri on ohjaamassa Pussikaljaelokuvaa, jonka nimi on mediaa vaihtaessa näppärästi mukautettu.
Ihan muuten vaan kiinnostavia ovat Muukalaisen ohjanneen Jukka-Pekka Valkeapään Juoksija eli Amok-juoksu olympiavuonna 1952
(10 000 euroa käsikirjoitustukea) ja Aleksi Salmenperän Korso, jossa nuori kaveri koettaa toteuttaa epärealistista haavettaan pienessä betonilähiössä
(20 000 euroa kehittämistukea).
- Drag Me To Hell -traileri – Sam Raimi palaa juurilleen
- Vintage Movie Posters from Turkey –
- The Decade of the Dude (Rolling Stone) – "This whole room is kind of dude-like," Jeff Bridges says. It's a summer afternoon at Bridges' Santa Barbara, California, estate, and the 58-year-old actor is digging around his dusty garage, looking for memorabilia from The Big Lebowski. Artifacts from the movie are strewn about his Spanish-tiled house. In Bridges' recording studio — where he once cut an album with Michael McDonald — sits one of the bowling-pin hats used in the trippy dream sequence with Bridges and co-star Julianne Moore. In his office are the grimy jelly sandals that Bridges' character, a slacker called the Dude, wore for most of the film. When we walk up to the ocean-view bluff where Bridges likes to hike every day, there's the remains of a cocktail in a dirty cup. It's a Black Russian. As far as I can tell, this seems like the biggest difference between Bridges and his most enduring character, who prefers his Russians white.
- 500 Days of Summer -traileri – Nerd rapture? Zooey Deschanel + Joseph Gordon-Levitt, soundtrackilla Regina Spektor