Vuoden 2011 parhaat elokuvat blogaajien mielestä: Drive ja Melancholia

Vuoden 2011 parhaat elokuvat blogaajien mielestä: Drive ja Melancholia

30.12.2011 11.19 5 kommenttia

Drive / Melancholia

Suomalaiset elokuvablogaajat ovat puhuneet: vuoden 2011 paras elokuva on parivaljakko Drive ja Melancholia. Kaksikon välille ei tullut eroa oikeastaan missään vaiheessa, sillä edellistä äänestäneet antoivat järjestään pisteen myös jälkimmäiselle ja vice versa. Kakkoseksi nousi Black Swan ja kolmoseksi Iho jossa elän (La piel que habito). Pistesijat jakautuivat kuuden elokuvan kesken: Another Year, Attack the Block, Klovn – The Movie, Nader & Simin: Ero, Rango ja The Tree of Life. Kenties pienoisena yllätyksenä voi pitää, että Le Havre sai vain yhden äänen.

Kysely lähetettiin suomalaisille leffablogaajille, joista 15 vastasi joulukuun loppuun mennessä. Heitä pyydettiin listaamaan viisi parasta tänä vuonna näkemäänsä elokuvaa, olivatpa ne valmistuneet milloin hyvänsä. Iso osa päätyi listaamaan suosikkinsa teatterilevitykseen vuonna 2011 päätyneistä elokuvista, mutta eivät kaikki – ja hyvä niin. Tausta-ajatuksena nimittäin on, että vaikka elokuvateatterit saattavat olla hiipumassa, elokuvan ystävällä on entistä enemmän mahdollisuuksia nähdä mitä erikoisempia filmejä kaikilta ajoilta ja kaikista maista.

Listaus tuloksista, kunkin blogaajan äänestyslipuke perusteluineen sekä osalta myös yleinen luonnehdinta elokuvavuoden sadosta löytyy astumalla peremmälle.

elokuva ääniä vuodelta
Drive 7 2011
Melancholia 2011
Black Swan 4 2010
La piel que habito 3 2011
Another Year 2 2010
Attack the Block 2011
Klovn – The Movie 2010
Nader & Simin: Ero 2011
Rango 2011
The Tree of Life 2011
Alamar 1 2009
Amintiri din epoca de aur / Tarinoita kulta-ajalta 2009
Blow Out 1981
Bridesmaids 2011
Les contes de la nuit 2011
Crumb 1994
Exit through the Gift Shop 2010
Festen 1998
Hanna 2011
Le Havre 2011
Hyvä poika 2011
Illusionisti 2010
In Time 2011
Jumalista ja ihmisistä 2010
Kohtalon valvojat 2011
Kätkijät 2010
The Hunter / Shekarchi 2010
Love like Poison 2010
Låt den rätte komma in 2008
Midnight in Paris 2011
Over Your Cities Grass Will Grow 2010
Real Steel 2011
Red State 2011
Rise of the Planet of the Apes 2011
Sátántangó 1994
Sick: The Life and Death of Bob Flanagan, Supermasochist 1997
Source Code 2011
Submarine 2011
Sulatetut miehet 1984
Super 2010
Sweetgrass 2009
Tintin seikkailut 2011
A torinói ló / Torinon hevonen 2011
Troll Hunter 2010
Tyrannosaur 2011
Wah Do Dem 2009
Das weiße Band – Eine deutsche Kindergeschichte / Valkoinen nauha 2009

** ** **

Sami Pöyry, Monadi-Filmi:

Ylläolevat elokuvat eivät ole missään erityisessä järjestyksessä. Kuten arvata saattaa, listasin parhaimmiston vain tämän vuoden suomalaisista ensi-illoista.

Elokuvavuosi taisi olla ihan hyvä, noin 2000-luvun elokuvavuodeksi. Huiput olivat todellakin huippuja, mutta niiden jälkeen oli väljempää. Tiedä sitten, mitä kaikkia herkkuja jäi suomalaisen levityksen ulkopuolelle.

Hyvä poika oli se kotimainen elokuva, jota oli kiva katsoa. Midnight in Paris lämmitti mieltä muuten vain. Nader ja Simin riitelivät miellyttävän inhimillisesti, mutta eivät mestaruustasolla. Muiden kehumista elokuvista katsomistaan odottavat vielä ainakin Moneyball ja Apinatytöt

Hehkutetuista tapauksista Drive ja Le Havre jättivät kylmäksi. Coenien Kova kuin kivi ei sekään ollut niin kova kuin ehdin toivoa. Melancholiasta en ollut oikein mitään mieltä.

Transformers 3D oli aivan poikkeuksellisen riipivää paskaa, jonka myötä uskoni ihmisyyteen kuoli hiukan. Kammottavaa oli myös tajuta, kuinka helposti joukko ahneita sikoja onnistui tappamaan filmin. Arkistonäytöksissä todistetut, häikäisevät filmikopiot Tuulen viemäästä Eyes Wide Shutiin auttoivat kuitenkin jollain tasolla kieltämään totuuden.

Another Year (2010): Mike Leighiä parhaasta päästä. Se ei ole vähän.

Iho jossa elän (2011): Almodóvaria parhaasta päästä. Sekään ei ole ihan vähän. Oli jännittävää seurata, kuinka monet pohtivat tämän syvällisyyttä tai sen mahdollista puutetta. Elokuva ei ehkä äkkiseltään näytä tyypilliseltä viihdetuotteelta, mutta juuri tällaista viihdettä haluaisin nähdä enemmän. Yhtä aikaa hauskaa, jännittävää, hämmentävää, komeaa, arvaamatonta ja ties mitä.

Kätkijät (2010): Ghibli tekee hyviä elokuvia, mutta niistä joka toinen on rönsyilevyydessään saanut minut nukahtamaan teatterin penkille. Kätkijöissä homma pysyi kerrankin täydellisesti kasassa. Mahdottoman kaunis, parhaalla mahdollisella tavalla pienimuotoinen elokuva.

Tintin seikkailut (2011): Ensimmäinen elokuva, jonka olen käynyt katsomassa kolmesti ensi-iltakierroksella. Ei täydellinen, mutta humalluttavan elokuvallisessa toiminnallisuudessaan ainutlaatuinen tapaus. 3D-version ehkä olennaisin ero rillittömään editioon on siinä, että 3D:stä puuttuu vauhti, ja sitä myöten noin 80 prosenttia elokuvan hienoudesta.

The Tree of Life (2011): Oli aivan jotain muuta kuin odotin. Ehti kestonsa mittaan tulla aivan liki, mutta kerkesi myös lipua jonnekin kauas pois ennen loppumistaan. Tätä tulee todennäköisesti sulateltua pitkään.

** ** **

UrsulaB, Filmitähti

Drive: Intensiivinen ja erilainen, Ryan Gosling on huikea ja kaikkea ryydittää musiikki joka vie mukanaan.

Melancholia: Ihon kananlihalle nostattava teos joka on enemmänkin taidetta kuin elokuva.

Attack the Block: Vuoden yllättäjä ja paras kauhu/trilleri-elokuva

Hanna: Vuoden toimintaelokuvat eivät vakuuttaneet, ainoita toimivia genren tekeleitä tänä vuonna oli Hanna.

Black Swan

** ** **

Kalle Heino, Neljäs näytös

Tänä vuonna olen missannut jokseenkin ison läjän tuoreita elokuvia. Johtuen siitä, että viime aikoina olen nukahtanut järjestelmällisesti elokuvateatterissa viimeistään esityksen puolivälissä – leffasta ja sen laadusta riippumatta. Esimerkiksi Drive oli vahvoilla tälle listalle, mutta koska elokuvan puolivälissä on kohdallani musta aukko, en voi tätä vahvistaa. Elokuvavuodelle 2012 toivonkin siis itselleni hieman skarpimpaa henkistä vireystilaa.

Black Swan (2010): Piinaava balettitrilleri on taattua Aronofskya, leffavuoden ehdoton helmi, jonka tarina etenee ja kiristyy vauhdikkaan visuaalisin keinoin, tunteella ja tyylillä. Mysteerinen leffa saa arvoisensa päätöksen, mutta sellaisten käänteiden kautta, että sen jälkeen on vielä mieltä kiihottavaa funtsia, mitä oikein tapahtui, mikä oli totta ja mikä päähenkilön mielenvikaisuutta.

Wah Do Dem (2009): Pirteän ja värikkään jenkki-indien tarina ei ole varsinaisesti uraauurtava, mutta tuo mainiosti esille tropiikinkaipuun hyvät ja huonot puolet – reggaella ja Jamaika-maisemilla tyylikkäästi ryyditettynä. Ja Carl Bradshaw’ta on tietysti ilo aina katsoa.

Midnight in Paris (2011): En ole koskaan ollut syvällä Woody Allenin maailmassa, mutta tämä uutukainen säväytti tujakasti. Allen todistaa jälleen hallitsevansa hauskat mutta samalla riipivän samaistuttavat henkilöhahmot sekä tarinan suunnankäännöt juuri oikeilla hetkillä. Leffa muistuttaa oivasti, että idolitkin ovat vain ihmisiä – joilla on omat idolinsa omia puutteitaan täyttämässä.

Sulatetut miehet (1984): Itse asiassa olen nähnyt tämän sosialistisessa Puolassa tehtaillun hämäryyden jo useamman kerran aiemmin, mutta se parani jälleen biljoona astetta kun katselin sen jälleen tänä vuonna uudestaan. Naisten hallitsemasta tulevaisuuden maailmasta ja siellä heräävästä kahdesta tieteelle uhrautuneesta mieskoehenkilöstä kertova elokuva on scifi-kalkkunoiden ehdoton kuningas!

Kohtalon valvojat (2011): Jos paperilla näin hölmöltä kuulostava elokuva voi todellisuudessa olla näin hyvä, ei voi kun kumartaa ja suudella tekijöiden varpaita. Perinteisillä palikoilla toki mennään ja tunteisiin vedotaan by the book, mutta palikat on asetettu paikoilleen tiukasti, särmikkäästi ja hieman omia lisukkeita ladellen.

** ** **

Essi Suomela, Zombie Room

Drive (2011): Ihana kasarifiilis, täydellisen tyylikäs kuvaus, ihanan kieroutunut käsis, Ryan Goslingin hieno näyttelytyö ja vuoden paras soundtrack!

Melancholia (2011): Kaunein koskaan tehty elokuva maailmanlopusta. Kirsten Dunstin roolityö on Oscarin arvoinen. En muista koskaan nähneeni yhtä hienoa kuvausta masennuksesta.

The Tree of Life (2011): Terence Malick ei petä! Upea tunnelma ja kuvaus. Vuoden eeppisin ja kaunein leffa!

Red State (2011): Kevin Smith is back! Vuoden hauskin musta komedia! Leffa on yhtä aikaa oikeasti ahdistava ja hillittömän hauska.

La piel que habito (2011): Almodovarin kierotunein teos to date. Käsis on yksi vuoden parhaista ja leffan juonitwist on Kuudes Aisti -leffan tasoinen.

** ** **

Eugen Gurjasti, Damn Good Coffee

Black Swan (2010): Visuaalisesti, tyylillisesti ja tunnelmansa puolesta upea sekoitus Polanskin Inhoa ja Powell & Pressburgerin Punaisia kenkiä. Hieman tarpeettomillakin shokkiaspekteilla yleisöä kosiskeleva elokuva pysyy kasassa täydellisenä kokonaisuutena, antaen mielettömän elämyksen kokonaisvaltaisena kokemuksena inhoa, pelkoa ja pakkomielteitä.

Melancholia (2011): Taitavasti rakenneltu monitasoinen elokuva maailmanlopusta ja siihen suhtautumisesta. Taide- ja elokuvahistorialle kunniaa tekevä Lars von Trier on luonut täysin oman tunnistettavan, näyttävän tyylinsä, joka saattaa vaihdella askeettisesta dogma-elokuvasta visuaaliseen täydellisyyteen. Näyttelijänsä äärirajoille puskeva tyyli antaa katsojilleen nähtäväksi myös poikkeuksellisen vahvoja roolisuorituksia.

Les contes de la nuit (2011): Värikylläinen siluettianimaatio kolmiulotteisena on uskomattoman näyttävä kokemus. Perinnetietoinen satujen maailmaan uppoutuva episodielokuva suhtautuu ihailtavalla ironialla ja lämminhenkisyydellä tarujen kliseisiin ja epäkohtiinkin. Animaatiojälki itsessään ja huoleton huumori tekevät elokuvasta yhden suosikkianimaatioistani ikinä.

Illusionisti (2010): Äärimmäisen kaunis ja vähäeleinen ”viimeinen Tati-elokuva”. Piirrosjälkeä, tunnelmaansa, huumoria ja liikuttavuuttaan myöten aivan mieletön kaiken ikäisten piirroselokuva, jossa on sydäntä.

Exit through the Gift Shop

** ** **

Lauri, Cigarette Burns

Drive (2011): Nicolas Windign Refnin huikea mestariteos on liki täydellistä elokuvaa alusta loppuun.

Alamar (2009): Alamarin sympaattisuus vei sydämeni. Meri ja kalastajien elämä ei ole koskaan ollut valkokankaalla yhtä kiehtovaa.

Submarine (2011): Kyllähän hipsteriin vetoaa introverttien toilailut ihmissuhteiden maailmassa. Vielä kun visuaalisuuskin oli kuin nörttitytön (tai pojan, ei syrjitä) Tumblr-feedistä, niin kotiteatterissa koettiin vuoden huimin elokuvakokemus.

Black Swan (2010): Vaikka ensimmäisellä katselukerralla olinkin hitusen pettynyt tarinaan, niin elokuvan vangitsevuutta ja tiukkaa tunnelmaa on vaikea vastustaa.

Blow Out (1981): Kun kerran annetaan mahdollisuus valita myös vanhoista elokuvista, niin valitaan sitten De Palmaa. Näin Blow Outin vastikään ensimmäistä kertaa ja olin täysin myyty. Visuaalisesti upea edelleen ja De Palman kyky luoda jännitystä on huikeaa.

** ** **

Kalle Kinnunen, Kuvien takaa

Drive: Esteettinen orgasmi

Melancholia: Masentuneen pessimistin orgasmi

Klovni: Tanskalainen häpeäorgasmi

Vuosi elämästä: Vasemmanpuoleisen humanismin orgasmi

Jumalista ja ihmisistä: Kävi huono munkki

** ** **

OlliS, Kuva

Bonusleffana on pakko mainita Räpsy & Dolly, jonka näin Sodankylässä valvotun yön jälkeen joskus aamun tunteina (klo 8?). Se on elokuva, jossa öinen Helsinki näyttää kauniilta. Viimeisenä tekonaan viiksetön Peltsi lähtee kävelemään ylös ramppia, joka johtaa meidän entisen asuntomme alaovelle. Miten voisin olla rakastumatta?

Rango: Ghibli, Pixar ja nyt näemmä myös ILM. Jummi että toimii.

Hyvä poika: Joo, käsivarakameralla coveragea vedetään, mutta olipas erittäin tiukka teksti ja erittäin hyvät näyttelijät.

Sweetgrass: Itkuisen lammaspaimenen puhelu äidille on hienoin kohtaus ikinä.

Attack the Block: Näin Super 8 olisi pitänyt tehdä: ei hiilipaperikopiona Spielbergin nuoruusvuosien elokuvista, vaan samat teemat siirrettynä erilaiseen ympäristöön.

Nader & Simin: Ero Sehän oli ihan perhanan jännä leffa. Plus että loppukohtaus oli vuoden kovin.

** ** **

Meri Peltola, Televisionaire Extraordinaire

Mainioita olivat myös Attack the Block, X-Men: First Class ja
Midnight in Paris. Lisäksi kunniamaininnat erinomaiselle Marwencol-dokkarille ja koskettavalle laatudraamalle The King’s Speechille, jotka laskettaneen 2010 leffoihin.

Drive (2011): Täydellinen elokuvanautinto alusta loppuun, enemmän kuin osiensa summa. Hienoja, loppuun saakka harkittuja kuvia, mukaansatempaavia tunnelmia ja eargasmeja aikaansaava soundtrack. Nousi saman tien yhdeksi kaikkien aikojen leffasuosikeistani.

Tyrannosaur (2011): Raaka, ravisuttava kuvaus katkeruuden ja vihan hallitsemasta elämästä, johon satunnaisen kohtaamisen seurauksena mahtuu kuitenkin sielunkumppanuutta ja pilkahdus paremmasta. Upeasti näytelty, koskettava elokuva, joka heittää kourallisen ihmismielen synkeintä pohjamutaa katsojan silmille.

Le Havre (2011): Sympaattinen tarina hahmoineen, hienovaraisen humoristinen dialogi, esteettiset kuvasommitelmat 50-luvun muotokieltä huokuvine lavasteineen ja upeine väreineen (erityisesti runsaat sinisen ja turkoosin sävyt), Elina Salon ilmeikkäät kasvot ja Jean-Pierre Darroussinin habitus. Kaurismäen omintakeinen tyyli tiivistyy vuoden parhaassa feel good -leffassa, jonka romantisoidun nostalgisissa tunnelmissa ei voi kuin viihtyä.

Bridesmaids (2011): Naisten välisen kilpahengen absurdeihin ulottuvuuksiin vievä komedia nauratti vielä toisellakin katsomiskerralla. Kristen Wiig on hervoton, vaikkakin roolissaan Ricky Gervaisia muistuttava Melissa McCarthy lähes varastaa show’n.

Melancholia (2011): Visuaalisesti hienostunut ja tunnelatauksiltaan onnistunut maailmanloppuelokuva, jossa ihmisen kokoiset ja toisaalta mittasuhteiltaan kosmiset teemat rinnastuvat uskottavammin kuin vuoden mahtipontisimmassa artsuspektaakkelissa, Malickin Tree of Lifessa.

** ** **

Ilja Rautsi, Elitisti

Troll Hunter (2010)

Drive (2011)

Melancholia (2011)

Klovn – The Movie (2010)

Super (2010)

** ** **

Antti Pesonen, Second Act -podcast

Halusin omista, lähinnä pakko-oireisuuteen liittyvistä syistäni rakentaa listan nimenomaan vuonna 2011 teatterilevityksessä olleista elävistä kuvista. Tuskin koskaan elämässäni olen kuitenkaan nähnyt niin vähän ja harvakseltaan uusia elokuvia kuin vuonna 2011. Niistä valtaosa oli ison budun tentpoleja, genre-elokuvia tai lasten kanssa katseltavaksi soveltuvia pläjäyksiä, mikä allekirjoittaneen mausta mainittakoon listan lukemisen taustaksi.

Rise of the Planet of the Apes (2011): Sujuvaa tarinankerrontaa, hyviä näyttelijäsuorituksia mocapilla ja ilman sekä ihmetyksen tuntua tutusta konseptista huolimatta. Yllättäjä, joka nousi takavasurista vuoden 2011 suosikkikokemuksekseni elokuvateattereissa.

In Time (2011): Andrew Niccol on ajatusleikkien ympärille kyhättyjen spekulatiivisten scifistelyjen moderni mestari, jonka suurin taikatemppu oli kuitenkin saada minut kakomatta katsomaan ja jopa välittämään Justin Timberlaken itseilmaisusta. Kivaa ja kiiltävää worldbuildingia, Cillian Murphy kova kuten aina.

Source Code (2011): Eksistentialistinen Hitchcock-jännäri? Mission Impossible tieteistarinana? Snuffia supersäieteoreetikoille? Kenties kurotti liian moneen kuuseen, mutta kyllä sen seurassa oli kiva kapsahtaa katajaan. Onnistui vaikeassa eli tavoittamaan ääripäiden tunnelmat tuplalopetuksessaan – loppuratkaisu jäi mieleen koskettavana, niin kyynisyydessään kuin toiveikkuudessaankin.

Real Steel (2011): Mainstream-Hollywoodia haukutaan uusioversioiden, jatko-osien ja sarjisleffojen tehtailusta – missä ovat nillittäjät silloin kun kankaille tupsahtaa näitä ainakin pikkuriikkisen tavanomaisuudesta poikkeavampia tarinoita? Okei, olihan se Rocky, mutta roboteilla ja kuitenkin ison budun efektileffa, jonka fiilis onnistui silti olemaan täyttä 70-luvun Clint Eastwood & oranki-osastoa.

Rango (2011): ILM yllätti iloisesti aikuisillekin maistuvalla koko perheen piirretyllä, jota voisin kuvailla leffaksi, jollaisia Pixar tekisi, jos sen animaattorit vetäisivät peyotea. Jos diggaat Hunter S. Thompsonia, Sergio Leonea tai Star Warsia, löytänet kiinnekohtia kiinnostuksenkohteisiisi.

** ** **

V. S. Luoma-aho, Alussa oli sana

Oikeastaan aivan yhtä hyviä olivat: Grey Gardens, Never Let Me Go, The Doom Generation, The Quiet Earth, 13 Assassins, Tokyo Sonata, Blue Valentine, Drive, The Tree of Life, Martha, Caravaggio

Crumb (1994): Friikkien ja marginaalisten hahmojen kuvaamiseen (Bad Santa, Ghost World, Art School Confidential) viehtyneen Zwigoffin henkilokuva kulttisarjakuvailija Robert Crumbista on miehen tuotannon ehdoton kruunu ja myös suoraan lempielokuvieni listalle pongahtanut omituinen helmi, josta löytää kaivettavaa yllättävänkin paljon. Ilja on Elitistissä kirjoittanut leffasta varsin hyvän tiivistyksen, joten koen mielettömäksi lähteä toisintamaan mitään yleiskatsausta, mutta kovin keskeisiä ovat Crumbin veljekset Maxon ja Charles. Näistä varsinkin metrikaupalla lankaa puhdistumisriittinä nieleskelevä, lähinnä meditoiva ja selibaatissa elävä (sillä seksi aiheuttaa hänessä epileptisiä kohtauksia) vuodesta 1980 lähtien San Franciscon Windsor Hotelissa elänyt Maxon palaa jostain syystä mieleeni tämän tästä.

Låt den rätte komma in (2008): Alfredsonin uniikki helmi meni oitis lempielokuvieni listalle. Se kanavoi todella vahvasti sitä fiilistä, mikä minulla on pohjoismaisesta 80-luvun alun lähiömaisemasta vanhempieni valokuva-albumin selailun ja omien, todella usvaisten varhaislapsuusmuistikuvieni perusteella. Kylmä on kerrankin kylmää, lumi kerrankin lunta ja miljööt sellaisia, joissa elää oikeita ihmisiä. Kauhu/vampyyrimotiivi on lähinnä keino kuljettaa draamaa, ajankuvaa ja kasvukuvausta.

Sátántangó (1994): Pystyin katsomaan yhden kaikkien aikojen parhaista elokuvista teatteriolosuhteissa Helsingin taannoisen Tarr-sarjan ansiosta. Epäilemättä vuoden kohokohtia kaikkine gulassi-tarjoiluineen. Olin myös aiheen tiimoilta samaisen tapahtuman puitteissa osallistujana paneelikeskustelussa, joka tosin lyhyen kestonsa vuoksi (45min) ei ehtinyt paljon esittelyjä pidemmälle. Itse elokuvan vaikuttavuus ei ollut häipynyt minnekään, joskin kiinnitin huomiota erilaisiin asioihin kuin ensimmäisellä katsomisella; nyt enemmän muotokieleen ja yhteiskunnallisuuteen yleisen fiilistelyn sijaan. Edelleen ohjaan lukemaan tämän vanhemman merkinnän, jos elokuva kiinnostaa. Samaisen esseen päivitelty ja parempi versio löytyy Nuoren Voiman Susan Sontag -teemanumerosta (4–5/09), joka on loistava numero muutenkin.

Sick: The Life and Death of Bob Flanagan, Supermasochist (1997): Hirvittävän kiehtova. Epätoivoinen ja täynnä elämänriemua; marginaalinen ja ällöttävä mutta lämmin. Ruumiillisuus on elokuvissa, vaikka sitten dokumenteissa, kiinnostuksenkohteeni numero yksi.

Festen (1998): Suvereeni; hauska ja samalla kauhistuttava. Tästä on tietenkin kopsattu myös se vuoden 2011 parhaisiin hetkiin kuulunut sukujuhlakohtaus Melancholiassa.

** ** **

Tuukka Tomperi, il faut confronter

Viisi poimintaa ovat otos monista mahdollisista ja kuten jokainen tietää, mielteet elävät sen mukaisesti, missä mielentilassa sattui elokuvat katsomaan. Elokuvavuosi oli erinomainen, kuten pari viimeisintäkin ovat olleet. Vuoden ensi-illoista puhutuimpia tietysti Malickin Tree of Life, Kaurismäen Le Havre, Trierin Melancholia, Wendersin Pina ja lopulta myös Farhadin Nader ja Simin. Kaikki ovat kiinnostavia, hienoja teoksia, ja ainakin Tree of Life, Pina ja Nader & Simin pääsevät kärkikymppiini tältä vuodelta, viimeksi mainittu voisi hyvin ottaa vaikka The Hunterin paikan viiden joukossa.
Viiden listan olisi helposti voinut pistää osin muutenkin uusiksi, ja pidempään listaan löytyy harkittaviksi tänä vuonna näkemistäni viime vuosien elokuvista esim.: 35 Shots of Rum (2008), Sleep Furiously (2008), Revanche (2008), Un conte de Noël (Eräs joulutarina, 2008), Üç maymun (Kolme apinaa, 2008), Serious Man (2009), Another Year (2010) ja Loong Boonmee raleuk chat (Setä Boonmee, joka muistaa edelliset elämänsä, 2010) – muiden muassa.
Poimin edeltävään viiden joukkoon vain tuoreita elokuvia. Jos olisi napannut listaan vanhempia, nousevat tänä vuonna nähdyistä korkealle mm. Vardan supersympaattinen keräilijädokumentti Les glaneurs et la glaneuse (Elämä on kaunis, 1999), Antonionin osuvasti ajankohtainen kapitalismikritiikkifilkka Zabriskie Point (1971), aivan puun takaa tullut Harelin Houellebecq-filmatisointi Extension du domaine de la lutte (Halujen taistelukenttä, 1999) sekä Huszárikin legendaarinen Szindbád (1971), joka ilmestyi nyt vasta dvd:lle, mikä antoi mahdollisuuden nähdä kahdenkymmenen vuoden jälkeen uudelleen aikanaan elokuva-arkistonäytännössä säväyttänyt klassikko.
Valitettavan monta kiinnostavaa 2010/2011 maailmanensi-iltaa jäi näkemättä, osa vain siksi, ettei tullut mentyä katsomaan (Almodóvar, Aronofsky, Chomet, Refn ym.), mutta liian monia siitä tavanomaisesta syytä, etteivät ole tulleet vielä tai eivät koskaan tulekaan teatterilevitykseen täällä, eikä niitä olisi tavoittanut kuin sellaisissa festarinäytännöissä, joihin ei ehtinyt – eikä dvd-versioita vielä ole: Ceylanin Once upon a time in Anatolia, Considinen Tyrannosaur, Dardennien Poika ja polkupyörä, Flammartinon Le Quattro volte, Godardin Film socialisme, Guzmánin Nostalgia de la luz, Hazanaviciusin The Artist, Puiun Aurora… ja niin edelleen. Ensi vuoteen, nämä ja monet muut.
Ks. lisää osoitteesta ilfautconfronter.wordpress.com

A torinói ló / Torinon hevonen (2011): Tarrin viimeiseksi elokuvakseen ilmoittama jäätävä tilinpäätös on hirmuinen allegorinen kulttuuri-imperialismin kritiikki, maailmanlopun henkisen maailman visio – ja samalla pysäyttävän kaunista esteettistä rikkautta minimalismin kääreissä. Omaa tietään kulkevista, valtavirran mediaestetiikkaa vastustavista ohjaajista Tarr on ollut aikamme tärkein. Ei voi kuin toivoa, että pyörtäisi päätöksensä ja tekisi sittenkin tämän jälkeenkin elokuvia.

Over Your Cities Grass Will Grow (2010): Kuvataiteilija Anselm Kieferin työtä dokumentoiva, etupäässä ilman selityksiä kuvien varassa kulkeva elokuva. Jo Kieferin hämmentävän massiiviset duunit sekä tekemisen tapa olisivat sellaisenaan näkemisen arvoisia, mutta tässä ne on myös onnistuttu tallentamaan kamerankäytöllä, joka avaa Kieferin työtavan ja rakennelmat monipuolisesti. Kenen tahansa nykytaiteesta ja taidehistoriasta, taiteellisesta työstä tai estetiikasta (myös elokuvaestetiikasta) kiinnostuneen kannattaa katsoa tämä. Ohjaaja, dokumentaristi Sophie Fiennes on entuudestaan tuttu Zizekin kanssa tekemästään elokuvasarjasta, jota meillä on esitetty nimellä “Elokuvan kätketty kieli”.

Das weiße Band – Eine deutsche Kindergeschichte / Valkoinen nauha (2009): Haneke osoitti jälleen osaavansa uudistaa tyyliään radikaalisti, silti säilyttäen kykynsä tehdä aikamme intensiivisintä elokuvaa. Erittäin hallitulla kuvauksella ja kerronnallisella hienovaraisuudella toteutettu, musertava kuvaus kyläyhteisöstä, jossa pinnalta ja pinnallisesti katsoen kaikki näyttää olevan hyvin ja moraalisesti jopa esimerkillistä, mutta jota pohjimmiltaan hallitsee sydämetön, epäinhimillinen puritaanisuus, tunteiden kuolettaminen, helvetillinen protestanttinen asketismi. On vaikea pukea sanoiksi, miten Haneke saa sen aikaan, mutta mestarillisella tavalla elokuvassa yhdistyy sanoman alleviivaamattomuus täydelliseen painokkuuteen sen ilmaisussa. Puritaanisuus välittyy niin muodosta kuin sisällöstä. Tämä nostaa Haneken lopullisesti ohjaajien raskaimpaan klassikkosarjaan elokuvahistoriassa.

Amintiri din epoca de aur / Tarinoita kulta-ajalta (2009): Cristian Mungiun käsikirjoittama ja hänen ja neljän muun romanialaisohjaajan ohjaama episodielokuva, jossa herkullisesti kuvattuina sosialismin viimeisten vuosien urbaanilegendoja. Tarinat ovat absurdiudessaankin täysin uskottavia kontekstinsa vuoksi (mikä on puolestaan ainakin riittävän vanhoille suomalaisille täysin tuttua). Sosialistijärjestelmien ristiriidat todellisuuden ja kulissien välillä sekä ihmisten pyrkimys saada elantonsa, hankkia elintarvikkeita tai etuja itselleen mitä kekseliäimmin keinoin ovat näiden nykykansantarinoiden perusmatskua. Tarkasti toteutettu realismi kohtaa absurdin huumorin harvinaisen taitavasti.

The Hunter / Shekarchi (2010): Esteettiseltä otteeltaan kerta kaikkiaan komea, dialogiltaan ja kerronnaltaan tismalleen tarkasti minimalistinen, tarinaltaan odottamattoman nihilistinen. Täydellinen onnistuminen yrityksessä tehdä nykynoiria. Tai: ehkä olisi osuvinta ajatella tätä jylhän lakonisten (ja synkkien) westernien (italo-sellaisten tai klassisten) nykyvariaationa. Kompositioiltaan ja väreiltään kohtaus kohtaukselta nykyelokuvan upeimpiin kuuluvaa visuaalisuutta. En ole nähnyt Refnin Drivea vielä, mutta vaikuttaa siltä, että iranilaisohjaaja Pitts ehti ensin, ja ilman sokerikuorrutusta. Tuo mieleen mm. Ceylanin ja Kaurismäen, mutta siinä missä jälkimmäiset tekevät henkilöt intiimisti läheisiksi, Pitts pitää etäällä, mm. usein kameran kaukana siten, ettei katsoja pääse seuraamaan henkilöiden keskusteluja. Efekti on tehokas, eikä silti vieraannuta vaan lataa jyrkkää intensiteettiä klassisen tragedian vääjäämättömyyden tapaan. Toivottavasti nyttemmin koventunut sensuuri ei pysäytä iranilaisen elokuvan komeaa uutta aaltoa.

** ** **

Jutta Sarhimaa, Cinefiliaa

Nader ja Simin: Ero (2011): Raastava, häkellyttävä, kamalan viisas. Parasta ihmissuhdedraamaa, älykästä henkilökuvausta ja teemojen käsittelyä, tämä kestää katsomisia. Kuten myös Leila Hatami.

Drive (2011): Über-hipsterimuoto kohtaa elegisen sisällön Enkelten kaupungin yövalojen loisteessa. Goslingin myyttinen roolityö, Refnin tavaramerkki, raaka mutta estetisoitu väkivalta, kuvaamisen ja leikkauksen yhteistyö sekä Kavinskyllä voideltu soundtrack ovat vuoden elokuvakokemus.

Melancholia (2011): Von Trierin häikäisevän kaunis ja häkellyttävän puhutteleva oodi masentuneille ammentaa taidehistorian kaanonista. Kirsten Dunstin työskentelyä ei voi katsoa suu kiinni.

Love like Poison (2010): R&A-festivaalin tuntematon yllättäjä on oikeasti iki-ihana, myrkyn lailla suoniin syöpyvä esikoisohjaus. Nuori Anna elää ranskalaisessa maalaiskylässä viattomuuttaan, jota nakertavat aikuisten vaikeudet.

Iho jossa elän (2011): Almodóvar-mestariteos, aivot sulattavan nyrjähtänyt, kuumeinen ja kunnianhimoinen trilleri. Niitä, joihin se iskee, elokuva naurattaa, itkettää, saa kiemurtelemaan penkissä, hermostumaan ja kävelemään lopulta pois teatterista silmät lasittuneina.

** ** **

Iso kiitos kaikille vastaajille ja anteeksi heiltä, jotka unohdin. Korjauksia, täydennyksiä ja muita uhkailuja voi lisätä joko merkinnän kommentteihin tai lähettää minulle suoraan sähköpostiin: dst@iki.fi

5 kommenttia

  • Valtteri Himmanen

    Ensi vuonna samaisessa kyselyssä kannattaa ottaa mukaan vielä ainakin yksi loistava blogi:

    http://valoakankaalla.blogspot.com/

    En toki tiedä, oliko tämä blogi äänestäjien joukossa, mutta ainakaan bloginpitäjän kommentteja ei ollut, joten tähän tietoon siis perustan kehoitukseni :)

  • Sähköpostia muistaakseni lähetin, vaan liekö joulukiireet estäneet vastaamisen?

  • Himmaselle kerrottakoon tosiaan, että sähköpostia sain Valoa kankaalla -blogin puolesta, mutta laiskuus ja yleinen haluttomuus ajatella mitään kiireiden keskellä estivät vastaamisen (sekä ihan se fakta, että unohdin). Ehkä sekin vaikutti, että olen keskittynyt tänä vuonna musiikkiin, en erityisemmin elokuviin.

    Todennäköisesti listani olisi ollut jotenkin tällainen, jos olisin ollut hereillä:

    La Notte (Antonioni)
    Pelin säännöt (Renoir)
    Armageddon (Bay, ties vaikka kuinka mones kerta)
    Porvariston hillitty charmi (Buñuel)
    Devils on the Doorstep (Jiang)

    Toisin sanoen olisin antanut aika pitkälti piutpaut tuoreille elokuville. Drivelle ja Tree of Lifelle nostan kuitenkin hattua, erinomaisia elokuvia kumpikin.

    Erikoismainintoja ansaitsevat aiemmin näkemistäni ja uusintakatseluita saaneista 12 Angry Men, Blue Velvet, La Dolce Vita, Night of the Hunter, Metropolis (Sodankylässä), jne.

    Itselleni uusista tuttavuuksista Exit Through the Gift Shop, McCabe and Mrs. Miller, Swing Girls, Holy Mountain, Kauas pilvet karkaavat, Japon, Life During Wartime, Another Year jokainen erinomaisia. Muiden muassa.

  • No voi minua!

    Olli oli ystävälliseen tyyliinsä laittanut kyselyn myös minun luukku-postiini (vaikka minun saitti ei blogi olekaan vaan vanhanaikainen kotisivu). Kiitos siitä, ja anteeksi.

    (En ole käynyt aikoihin luuukku-postilaatikolla siitä pelosta, että saan ikäviä kommentteja, kun en ole ehtinyt arvostella niitä elokuvia tai elokuvakirjoja, joista olen arviokappaleet pyytänyt. Mutta coming up – jatkoaikaahan saatiin taas koko vuosi!)

    Vuoden 2011 parhaat elokuvat

    (1) Nader ja Simin: Ero (Asghar Farhadi)
    Tähän kyselyyn oli mukava vastata, varsinkin kun niin moni on löytänyt mahtavan hienon iranilaisen elokuvan, joka minullakin nousi loppukaarteessa ennakkosuosikkien ohi. Probleemaelokuva Hitchcockin tarkkuudella ja jännityksellä, ihmissielun ja yhteiskunnan risteysten who done it. Elokuvataiteellisesti ja näyttelijäsuorituksiltaan huippulaatua – ei tippaakaan periksi kohtuullisen pienelle budjetille (ohjaaja rahoitti itse) tai sille, ettei muka pitäisi olla viimeistelty, kun on yhteiskunnallinen aihe, tai sille, että asia on niin vaikea, että se pitää verhota vaikkapa ”romantisoituun nostalgiaan”.

    (2) Drive (Nicolas Winding Refn).
    Elokuvallisesta orgasmista on puhuttu, enkä osaa sen paremmin ilmaista. Väkivalta pursui yli, mutta rakkaussuhteen kauneus ja epäitsekkyys, uhrautuminen rakkaan puolesta ja perheen puolesta (Shanen tapaan) mursi tunnepadot.

    (3) Iho jossa elän (Pedro Almódovar).
    Almón paluu huipulle. Kylmän kliiniseltä kauneusleikkaus-scifiltä vaikuttanut tarina paljasti syvemmän sensitiivisyytensä, ja vastenmielisiltä aluksi vaikuttaneet tyypit (sekä tohtori että nuori ”raiskaaja”) saivat selityksensä ja tulivat ymmärretyiksi ja koskettaviksi, kukin tavallaan. Huippu oli lopun kotiinpaluu – lyhyt hetki, mutta ikimuistettava.

    (4) Animal Kingdom (David Michôd).
    Näin dvd-levyltä. Olisin halunnut nähdä elokuvissa isolta kankaalta. Täydellisyyttä hipova Kummitäti-tarina. Uljas debyytti. Loistava ensemble. Rakastan näyttelijöitä (kun ne ovat näin hyviä).

    (5) Vuosi elämästä (Mike Leigh).
    Leigh’iin voi luottaa! Ongelmapakkaus keskushenkilönä tuntui jopa liian ”näytellyltä”, mutta lopussa olit täysillä hahmon puolella. Monta pakahduttavaa hetkeä, ja aina niin paljon ymmärrystä erilaisuudelle. Jännittävä isäntä-emäntäpari: omahyväistä onnea vai järkevyyttäkö vain rajanvedossa siihen, minkä verran toiselta voi ottaa vastaan?

    (6) Jumalista ja ihmisistä (Xavier Beauvois).
    Taas ilahduttava täydennys dvd-levyltä. Olin aiemmin nähnyt R&A:ssa muistaakseni Älä unohda että kuolet –elokuvan, joka jäi mieleen (HIV-tarina) etenkin siksi, että siinä on John Calen soundtrack. Munkkitarina oli todellisuudesta ja aivan uskomaton. Hieno toteutus, mahtavat näyttelijäpersoonat. Kuten Naderissa ja Siminissä: sivistävää myös tietopuolisesti, mutta ei hetkeäkään eikä senttiäkään taiteesta tinkien.

    (7) Boonmee-setä joka muistaa entiset elämänsä (Apichatpong Weerasethakul).
    Vuoden mysteeri. Kaunis, pysäyttävä, alkuvoimainen. Sodankylässä ohjaaja ei halunnut ”kill the film”, jonka katsoja näkee omilla selityksillään. Ainutlaatuinen, ärsyttäväkin välillä. Vastavoima aivonarikalle ja kaikille kaavoille (vaikka kaava toimisikin, kuten Drivessa esim.)

    (8) Paahtis (S.J. Clarkson)
    Kasvukertomus, brittitositarina (kokkiohjelmientekijästä – mutta älkää säikähtäkö) antaumuksella fiktioksi tulkiten. Nautittava. Erityiskiitos syventymisestä lapsuuteen, elokuvan nimihenkilöä esittävät varttuneempi ”tähti” ilmiintyy tarinaan vasta viimeisenä puolituntisena.

    (9) Super 8 (J.J. Abrams)
    Kasvukertomus Amerikoista, sukeltaa brittiläisen realismipohjan sijasta suoraan fantasiaan. Olin heikkona tarinaan sikälikin, että itsekin tein Super 8 –elokuvia (kuten koko Movie Brats –sukupolvi!), mutta silti spielbergiaaninen taru soitti kelloja. Sankarin eka suukko ihan yhtä muistettava kuin Paahtiksessakin…

    (10) X-Men: First Class (Matthew Vaughn)
    Ihastuin aikoinaan Bryan Singerin ensiosiin tässä sarjassa (inhosin hänen Apt Pupiliaan ja myös Superman-yritystä, enkä kuulu Usual Suspectsin faneihin). Tämä on tyylikäs ja komea jatko-osa samaan malliin. Loistavan tasapainoisesti henkilönsä huomioiva, tunteikas kertomus ystävistä, jotka kulkevat eri suuntiin pyrkiessään oikeutetuksi katsomaansa päämäärään. Ihan kuin me ”blogistit” elokuvista väitellessämme.

    Dvd-levyllä ja Blu-raylla nähtiin eräät parhaista ensi-illoista. Jacques Tourneurin Stars in My Crown (Sanan voimalla) ei ole aiemmin ollut levyllä (minulla oli siitä kyllä amerikkalainen piraatti), mutta nyt Warnerin On Demand –sarjan julkaisu hyvällä kuvalla on ihana asia. Jerzy Skolimowskin Deep End – Hyväilysi kosketus todistaa, että nuoruudessa nähdyt mestariteokset näyttävät vain paremmilta uusintakatseluissa.

    Elia Kazanin America, American tilasin Amerikoista suoraan Sodankylän paluujunassa, kun huomasin sen juuri julkaistun dvd:llä. Olin festareilla katsonut Scorsesen rakkauskirjeen A Letter To Elia, joka alkoi otossitaatilla America, Americasta. Vaikka Kazanin kollegoiden ilmiantoa oman nahkan pelastamiseksi ei voi hyväksyä, kyllä hän teki hyvää, kiinnostavaa elokuvaakin. America, Americassa minua kiinnosti erityisesti alun visio armenialaisten kohtalosta Turkissa. Lisää tietoa armenialaisista, Kazanin elokuvasta, Serj Tankianista ja muusta armenialaisesta taiteestaSerafim Seppälän kirjassa Armenian kansanmurhan perintö (Like 2011), jonka kirjan myös löysin Sodankylästä. Myös Luchino Viscontin Tiikerikissa oli hyvä saada suomitekstein ja Stanley Kubrickin komea The Killing. Hyvä, että Future Film ja Atlantic Film monipuolistavat myös klassikkotarjontaa.

    Nyt tuli kymmenen, mutta ne ylimääräiset olivat kaupan päällisiä, kun törkeästi jätin huomioimatta Ollin viestin.

    Hyvää loppiaista e-blogisteille

    Hannu ~(;^)~

    J.K. Mahtavaa saada tässä kätevästi linkit teidän sivuillenne.
    Omani löytyy googlaamalla ”Buster Kino” – tai http://www.kotisivuni.net/busterkino

  • Antti Alanen, jonka ansiokkaan blogaamisen olin kokonaan unohtanut, lähetti listan omista suosikeistaan ja antoi luvan lisätä sen tänne kommentteihin. Here goes:

    My top films of 2011:
    Studying the 2011 top ten lists of the major international film magazines I realize again that most of the best quality films no longer get cinema distribution in Finland. From 1896 until the 1980s Helsinki was an excellent cinema city, but now the first-run cinema supply has hit an all-time historical low. I have to find a solution to this dilemma since I often suffer in screenings of difficult films in a festival atmosphere (because they would need more space), and watching a dvd can only be a substitute for the real thing. Our programming team at Cinema Orion seems to agree that it will become our task to screen more modern quality cinema than before. Cinema Orion is ideal for the reflection and contemplation required by difficult films. I plan to see later all the movies top-listed in Cahiers du Cinéma, Sight & Sound, and Film Comment. Here are some favourites of mine of the year’s crop.

    NEW RELEASES: FEATURE FILMS

    NUMBER ONE:
    Nader and Simin: A Separation, D: Asghar Farhadi.

    I ALSO LIKED:
    The King’s Speech, D: Tom Hooper.
    Des hommes et des dieux, D: Xavier Beauvois.
    Another Year, D: Mike Leigh.
    Miral, D: Julian Schnabel.

    MY FINNISH FAVOURITES:
    Le Havre, D: Aki Kaurismäki.
    Pussikaljaelokuva [Bag Beer Movie], D: Ville Jankeri.
    Varasto [The Storeroom], D: Taru Mäkelä.
    Ella & Aleksi – yllätyssynttärit [Ella & Aleksi – a Surprise Birthday Party], D: Juuso Syrjä.
    Matka Edeniin [Journey to Eden], D: Rax Rinnekangas.

    FINNISH SHORTS:
    Ilmianto [The Informers], D: Milla Pelkonen.
    Miten marjoja poimitaan [How to Pick Berries], D: Elina Talvensaari.
    Erään hyönteisen tuho [The Death of an Insect], D: Hannes Vartiainen, Pekka Veikkolainen.

    I UNDERSTAND WHY THESE ARE HIGHLY REGARDED:
    The Tree of Life, D: Terrence Malick (my favourite Malick, I got the Stan Brakhage connection, although this is slick and polished movie in comparison).
    Melancholia, D: Lars von Trier (although he always reminds me of Andersen’s tale of the emperor’s new clothes).
    Once Upon a Time in Anatolia, D: Nuri Bilge Ceylan (but this form of slow cinema I feel I have already experienced once too often).
    Uncle Boonmee Who Can Recall His Past Lives, D: Apichatpong Weerasethakul (I get the point but I need to see more of his work).
    Drive, D: Nicolas Winding Refn (very well made, but perhaps I’m overfamiliar with the tradition behind this).

    VERY REWARDING BUT NO MASTERPIECES:
    The Skin I Live In, D: Pedro Almodóvar.
    Midnight in Paris, D: Woody Allen.

    A CONTENDER FOR THE MOST SCARY HORROR MOVIE OF ALL TIME:
    The Twilight Saga: Breaking Dawn – Part 1, directed by Bill Condon with a chilly assurance. (The more you think what it means the scarier it grows. There are many strange parallels with the two-part movie finale of the Harry Potter saga. The protagonists in the most popular contemporary fiction are strangers in their own lives, or worse. Or maybe I have misunderstood utterly.)

    THE GREATEST DISCOVERIES AT CINEMA ORION:
    The Ukrainian retrospective curated by the Finnish conductor Dalia Stasevska with three films we’d never screened before: A Spring for the Thirsty / Krinitsja dlja spraglih (1965), D: Yuri Ilyenko. – The Stone Cross / Kaminni hrest (1968), D: Leonid Osyka. – Famine-33 / Holod-33 (1991), D: Oles Jantchuk.

    The Ilyich Gate / Zastava Ilyicha (1962), D: Marlen Khutsiev, the 197 min 1988-1990 reconstruction from Gosfilmofond.

    Abbas Kiarostami’s intriguing Copie conforme I had seen the year before. I started to see movies by Jia Zhang-ke and need to go deeper into them. Clint Eastwood gave yet another surprise with J. Edgar.

Vastaa