Leffablogaajien vuoden elokuvat 2014: Boyhood ja Wolf of Wall Street

Leffablogaajien vuoden elokuvat 2014: Boyhood ja Wolf of Wall Street

23.12.2014 18.35 Kommentoi ensimmäisenä

Vuoden 2014 äänestysvoittajat Boyhood ja Wolf of Wall Street

Vuoden parhaat elokuvat olivat Boyhood ja The Wolf of Wall Street, sanovat suomalaiset leffablogaajat. Jo viidettä kertaa järjestettyyn kyselyyn osallistui peräti 19 äänestäjää, joten tulokset ovat ehdottoman päteviä ja niistä on turha napista.

Jos jonkinlaista trendiä vuoden voittajista haluaa etsimällä etsiä, niin näemmä mammuttimaiset eepokset olivat suosittuja. 12 vuoden mittaan kuvattu Boyhood kestää 166 minuuttia ja The Wolf of Wall Street on 180-minuuttinen. Jaetulle kakkossijalle päässeet elokuvat olivat pitkiä nekin: Gone Girl kestää 149 minuuttia ja Nymphomaniac peräti 241 minuuttia.

Kysymyksenasettelu oli seuraava:

Toivon, että kertoisitte mielestänne viisi (5) merkittävintä tai mieleenpainuneinta elokuvaa vuodelta 2014.

Parhaus-kriteerin jätän tarkoituksella melko löyhäksi, koska Sight & Soudinkin tyypit teki niin. Vuodella 2014 tarkoitan elokuvia, jotka on ollut mahdollista nähdä Suomessa tämän vuoden mittaan. Siihen kelpaavat siis teatteriesitykset, erikoiset one-offit ja festarinäytökset, kunhan vain kuka tahansa on voinut edes teoriassa päästä katsomaan rainan.

Perustelut olisivat hirmu kivoja. Elokuvien järjestyksellä ei ole väliä, sillä jokaisesta maininnasta tulee yksi piste.

Äänestystulokset kokonaisuudessaan alla.

ääniä elokuva
7 Boyhood
The Wolf of Wall Street
6 Gone Girl
Nymphomaniac
4 12 Years a Slave
Clouds of Sils Maria
The Grand Budapest Hotel
He ovat paenneet
Suuri kauneus
3 Her
Inside Llewyn Davis
2 Borgman
Ida
The Raid 2: Berendal
Snowpiercer
1 22 Jump Street
Aikuisten poika
Aimer, boire et chanter (Life of Riley)
American Hustle
The Babadook
Badda (The Lunchbox)
Det er meg du vil ha (I’m the One You Want)
Drug War
Eedenistä pohjoiseen
Free Range – Balladi maailman hyväksymisestä
The Homesman
Interstellar
Kaksi päivää, yksi yö
Kalervo Palsa ja Kuriton käsi
Kaze tachinu
Kertu
Lego-elokuva
Maidan
Manakamana
Mannerheim kuulee (Nalle Sjöblad, FI 2014, R & A traileri)
Maps to the Stars
Le meraviglie (Alice Rohrwacher, IT/DE/CH 2014)
A Most Wanted Man
Nebraska
Nightcrawler
Näin unta elämästä
Only Lovers Left Alive
Paratiisin avaimet / Keys of Heaven (Hamy Ramezan, FI 2014, a short)
RoboCop
Sokurovin ääni / The Voice of Sokurov (Leena Kilpeläinen, FI 2014, doc)
A Touch of Sin
Tombouctou: le chagrin des oiseaux (Abderrahmane Sissako, MR/FR 2014)
Turisti
Welcome To New York
Winter Sleep

Lopuksi vielä kaikki äänet listattuna kirjoittajan sukunimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä.

Antti Alanen – Yleiskommentti elokuvavuodesta: Näistäkin vaikutuin kovin: Eedenistä pohjoiseen (Virpi Suutari, FI 2014, doc); Ida (Pawel Pawlikowski, PL/DK 2013); Maidan (Sergei Loznitsa, NL/UA 2014, doc); Les Croix de bois / Puuristit (Raymond Bernard, FR 1931, Pathé 2014 restaurointi)

  • Tombouctou: le chagrin des oiseaux (Abderrahmane Sissako, MR/FR 2014) – Kertoo tyynesti mutta kouraisevasti muslimi-Afrikan tilanteesta fundamentalistien tuhotessa ikiaikaista suvaitsevaisuuden kulttuuria.
  • Le meraviglie (Alice Rohrwacher, IT/DE/CH 2014) – Alice Rohrwacher on nykyelokuvan suuria lupauksia. Joillekin mikään ei ole ihmeellistä. Alice Rohrwacherin kaltaisille taiteilijoille kaikki on ihmeellistä.
  • Sokurovin ääni / The Voice of Sokurov (Leena Kilpeläinen, FI 2014, doc) – Ensiluokkainen kokovartalokuva nykyelokuvan mestarista Aleksandr Sokurovista. Näytteet ovat valaisevia ja kiehtovia. Kyseessä on myös rehellinen tutkimusretki Neuvostoliiton ja Venäjän lähihistoriaan.
  • Paratiisin avaimet / Keys of Heaven (Hamy Ramezan, FI 2014, a short) – Hamy Ramezanin suomalainen, farsinkielinen elokuva, vertautuu parhaisiin iranilaisiin teoksiin, ja se kertoo maan kohtalosta lasten näkökulmasta julman todentuntuisesti.
  • Mannerheim kuulee (Nalle Sjöblad, FI 2014, R & A traileri) – Maailman kuluneimmasta YouTube-parodiakohteesta, Perikadon bunkkerikohtauksesta, tuli herkullinen suomalainen näkemys Mannerheim-mytologiasta.

Joonas Alanne

  • Suuri kauneus – Paolo Sorrentinon kuvaus nykypäivän Roomasta on nimensä mukaisesti sanoinkuvaamattoman kaunis elokuva elämästä, ajasta ja pintaliitämisen tyhjyydestä. Se on hiukan levällään, mutta tässä elokuvassa se ei tunnu heikkoudelta. Elämä ei ole yksinkertaista.
  • Gone Girl – David Fincherin upea trilleri ylitti kaikki odotukset. Genre-elokuvan pariin palannut ohjaaja onnistuu tiristämään runsaasta materiaalista vuoden mieltä kutkuttavimman jännärin. Ben Affleck ei ole koskaan vakuuttanut näyttelijäntaidoillaan, mutta on tässä elokuvassa täydellinen median pyöritykseen joutuvana aviomiehenä.
  • Inside Llewyn Davis – Coenin veljesten elokuva jäi ilman Oscar-ehdokkuuksia, mikä on väärin, sillä elokuva ansaitsisi enemmän huomiota. Se on komea ajankuva folk-skenestä 1960-luvulla, mutta myös hieno tarina rajoittuneen taiteilijasielun elämän kiertokulusta. Se ei ole jana vaan ympyrä.
  • Lego elokuva – Kuka olisi uskonut, että elokuvasta, joka oli konseptista lähtien tuomittu ylipitkäksi mainokseksi, onnistuisi saavuttamaan sekä kriitikoiden että yleisön hyväksynnän. Visuaalinen trippi, jonka huumori on terävää ja yllättävä loppuratkaisu sydäntälämmittävä.
  • 22 Jump Street – Vuoden onnistunein jatko-osa. Phil Lordilla ja Chris Lordilla (Lego elokuvan tekijöillä) oli upea vuosi, sillä 22 Jump Street onnistuu olemaan myös vuoden paras puhdasverinen komedia. Se nauraa jatko-osien, toimintaelokuvien ja monien muiden lajityyppien kliseille.

Sampo Bergman

  • Nymphomaniac – Lars von Trierin esseistinen suurteos seksuaalisuudesta on röyhkeä, kiusoitteleva ja tietoisesti provosoiva. Tabut, sukupuoli ja sosiaalisuus rakentuvat verkostossa definitiivisiä merkityksiä vältellen. Ohjaaja läpsii kasvoille, mutta onnistuu silti saamaan aikaiseksi vuoden ikimuistoisimman elokuvakokemuksen.
  • The Grand Budapest Hotel – Wes Anderssonin uutukainen on ohjaajan parhaimpia sekä myös tuleva komediaklassikko. Lavastukseltaan ja puvustukseltaan upea, kuviltaan ja leikkauksen rytmiltään ihanteellisesti operoiva teos virnistää karikatyyrimäisten hahmojensa läpi sofistikoituneelle eurooppalaiselle yläluokalle.
  • Her – Teknologian ja ihmisen välistä suhdetta kuvaava romanttinen komedia käsittelee aihettaan omaleimaisesti ja lämpimästi. Spike Jonze seisoo omilla jaloillaan myös ilman Kaufmania. Her on miehen ohjaamana ja käsikirjoittamana teoksena tästä hyvä esimerkki.
  • The Raid 2: Berandal – Gareth Evans parantaa aiemmasta Raidista tuomalla enemmän lihaa luiden päälle. Käsikirjoitus saa uutta nostetta, vaikka pääosassa ovatkin edelleen elokuvan anteeksipyytelemättömät ja iskevät taistelukohtaukset. Teattereihin tulevien aneemisten toimintaelokuvien joukossa Raid 2 on harvinaisen mieltä ylentävä tapaus.
  • Nebraska – Ihastuttavan vähäeleinen ja arkinen road-elokuva sisältää pienen kaupungin tunnelmaa, sukupolvien välistä keskustelua ja menneisyyden haikeutta. Mustavalkoinen kuva tuo Alexander Paynen ohjaukseen ajattomuutta.

Hannu Björkbacka – Yleiskommentti elokuvavuodesta: Minulle elokuvavuosi jäi laimeaksi. Johtuiko sitten siitä, että kävin vain yhdellä festarilla viimevuotisen ennätyksellisen kahden asemasta? Tai sitten en vain ole kiirehtinyt katsomaan muutamia kehuttuja uutuuksia kuin Her, Locke tai Nightcrawler (toivottavasti ne ovat tajunnanräjäyttäjiä?). Tänä vuonna ei vain sattunut silmään yhtään Hide Your Smiling Facesia, Selfish Giantia, Nader ja Siminiä eikä oikein Drivea tai The Place Beyond The Pinesia. Hyviä filmejä – niitä neljän tähden – tehtiin kuitenkin monta.
Filmivuoden raskain tappio oli tietysti Peter von Baghin menetys. Kerrankin sana korvaamaton ei ole klisee. Mistä guru, jonka karisma, esitystaito, tuotteliaisuus, omaperäisyys, asiantuntevuus ja kansainvälisyys olisi samaa luokkaa? Ja jolla olisi näitä kaikkia yhdessä?

  • American Hustle – Ainoa näkemistäni filmeistä, joka pystyi yllättämään, voittamaan ennakkoluulot – David O. Russellin edellinen oli lähinnä ärsyttänyt minua enkä 70-luvun eläneenä tunne sitä kohtaan sen suurempaa nostalgiaa. Elokuva, joka rakastaa näyttelijöitään ja antaa näille tilaa tehdä taikojaan, on aina lähellä sydäntäni. Bale, Adams, Lawrence parhaimmillaan ja Rennerkin muistutti taidoistaan, kun sai taas tilaisuuden.
    Hauska, onnellinen elokuva.
  • Clouds of Sils Maria – ”Näitä hienoja ”neljän tähden” elokuvia. Hyvä tunnelma, näyttelijät ja kiinnostava ikiaihe taiteentekemisen ja elämän ristiaallokosta… Assayas käytti taas ”tuttua” musiikkia tehokkaasti, simppelisti, raikkaasti ja oivaltavasti, ehkä parhaiten sitten Pariisin kevään. Epätasainen, mutta kiintoisa ja kaunis elokuva.
  • Aikuisten poika – Hienon Rakkauden nälkä -televisiosarjan ohjaaja Juha Lehtola piti tason korkealla myös teatterielokuvassaan. Kotimaisen elokuvavuoden valopilkkuja.
  • He ovat paenneet – Kotimainen elokuva, joka pystyi yllättämään, iskulla palleaan – erityisesti viimeisellä kolmanneksellaan. Parhaat elokuvat ovat sellaisia, jotka eivät typisty ”aiheeseensa”, jotka löytävät omat aiheensa. JP Valkeapää otti riskejä omintakeisen visuaalisessa elokuvassaan ja enimmäkseen onnistui.
  • Ida – Pawel Pawlikowskin Ida taisi olla paras filmi, jonka näin tänä vuonna Sodankylässä Sils Marian ohella. Puolan lähihistorian pimeä puoli ruumiinavauksessa melkein salapoliisimysteerinä, Watsonina nunnanoviisi ja Sherlockina tämän ihanteensa menettänyt sukulaistäti. Tyylikäs ja tinkimätön eurooppalainen laatuelokuva.

Ursula Borg

  • Nightcrawler – Vuoden parhaimmaksi elokuvaksi omalla kohdallani nousi Nightcrawlerin tumman vaarallinen, visvaisella pilkkakirveellä nykyajan uutistoimintaa kuvaava tarina. Jake Gyllenhaal ansaitsee suorituksestaan kaikki palkinnot ja ehdokkuudet jotka pystyy pokkaamaan – vaikka tiedämme että näin vastenmielisellä hahmolla ei Oscaria voitetakaan. Vuosi on ollut Gyllenhaalille hieno kokonaisuudessaan sillä The Enemy on outoudessaan hieno osoitus miehen näyttelijänlahjoista, nyrjäyttäen katsojan mielen mukavasti ylösalaisin.
  • The Raid 2:Berandal – Elokuva kauneus osoittaa miten kiehtovaa oikein ajoitettu ja tyylikkäästi toteutettu kimurantti taistelukoreografia voikaan olla. Redemption-elokuvasta täyteen kukoistukseensa puhjennut jatko-osa hellii katsojaa hienolla tarinalla, johdattaen katsojaa läpi väkivallan pitäen tätä hellästi kädestä kiinni vaikka väkivallan hurma on aivan käden ulottuvilla.
  • Gone Girl – Gone Girl lepää vahvasti erinomaisesti kirjoitetun tarinan varassa. Samalla se avaa raukean raa’alla otteella parisuhdetta, paukuttaen yllättävän feminististä sanomaa narsismin kuvauksella joka hakee vertaistaan. Rosamund Pike on roolissaan juuri niin viileä kuin miehet ihannenaiseltaan odottavatkin, tuloksena Golden Globe-ehdokkuus.
  • Maps to the Stars – Elokuva palauttaa lopullisesti uskon ohjaaja Cronenbergin kykyyn kertoa mutkittelevia tarinoita joissa ei piilotella viihdealan raatoja, ei lakaista maton alle rupia vaan raahataan kaikki etualalle tarkalla mutta kepeällä niskaotteella. Elokuva luottaa näyttelijöihinsä; Julianne Mooren suoritus on vuoden parhaita, josta tuloksena melko varmasti Oscar-ehdokkuus koska Golden Globe-ehdokkuus on jo varma.
  • Snowpiercer – Tulevaisuudessa eteenpäin puskeva juna on erinomainen vertailukohta itse elokuvalle. Se ei pysähdy edes pohtiessaan, sen eteenpäin viemä vimma kertoo tarinaa selviytymisestä, alistamisesta ja pakollisesta tarpeesta hallita, tiivistäen ihmiskunnan ytimen yhteen junaan. Vuoden lähestyessä päätöstään pitää todeta sen olevan lähivuosien hienoin genressään.

Ilkka Hemmilä

  • The Grand Budapest Hotel – Anderson paketoi yhteen pientä ja yksityistä sekä suurta ja julkista niin raivokkaalla tahdilla, että hämäläisiä varmasti hirvittää. Rivakkuudella ja kepeydellä etenevä huolellisesti rakennettu kuvaus siitä, miten historiaa syntyy.
  • Näin unta elämästä – Kotimainen dokumentti voi hyvin. Eleet ovat pieniä, mutta merkitykset suuria.
  • Her – Humaani kuvaus koneiden vaikutuksesta ihmiselämään. Lempeä ja sosiaalisesti tarkkanäköinen katsanto 2010-luvun ihmissuhteisiin.
  • Wolf of Wall Street – Hävytön ja hervoton. Scorsese ei sorru saarnaamaan vaan antaa palaa alusta loppuun. Energia ei lopu, vaikka moni kohtaus (ja myös itse elokuva) painelee turhaan ylipitkän puolelle. Tosin ainuttakaan hulvatonta sekuntia en haluaisi poistettavan.
  • A Most Wanted Man – Le Carrén kyynisen hohdoton kuvaus vakoojatyöstä – muiden ihmisten pelaamisesta, kiitottomuudesta ja epävarmuudesta – on kulkenut terävänä vuosikymmenestä toiseen. Globaalilla ajalla se tuntuu muuttuneen jopa entistä viiltävämmäksi.

Paavo Ihalainen – Yleinen kommentti elokuvavuodesta: Ei ehkä kovin elokuvavuosi koskaan, mutta paljon hyviä tapauksia riitti. Festivaalit ja nyt myös Orionin kuukauden elokuvat paikkasivat jonkin verran maahantuonnin köyhyyttä. Top 5:ttä kolkuttelivat Inside Llewyn Davis, Grand Budapest Hotel ja Ida.

  • A Touch of Sin – Lohduton, musta, tragikoominen elokuva ihmisten umpikujista. Kiinaa pitäisi yrittää ymmärtää, mutta pientä ihmistä on helpompi.
  • Boyhood – Mosaiikkimainen vaikutelma viime vuosikymmenestä. Ei elokuva pelkästään iästä ja ajasta, vaan myös amerikkalaisuudesta. Paikoin hieman kliseinen, mutta aina vakuuttava. Linklater osaa tehdä näyttelijöistään moniulotteisia hahmoja.
  • Clouds of Sils Maria – Tämän vuoden laajasta näyttelijäelokuvien kattauksesta selvästi syvällisin ja parhaiten näytelty.
  • Gone Girl – Jätti leveimmän hymyn kun kävelin teatterista ulos. Mutta ehkä tuo kertoo vain minusta.
  • Only Lovers Left Alive – Kyyninen, katkera, mutta osaa ottaa sen myös huumorilla. Hengailuelokuva ei ole kaikkien mieleen, mutta minulle se upposi sopivaan kohtaan.

Samppak – Yleiskommentti elokuvavuodesta: Paljon kiinnostavia elokuvia (jotka eivät tulleet paikalliseen ja jäävät nähtäviksi vasta myöhemmin).

  • La grande bellezza – Pinnan allahan se kauneus piilee, hukattua elämää ja elämisen merkityksellisyyttä Sorrentinon tyylitajulla kuorrutettuna.
  • The Wolf of Wall Street – Scorsese löysi vihdoin kadonneen mojonsa. Energistä elostelua.
  • Boyhood – Elämä.
  • Kaze tachinu – Lämmintä rakkaustarinaa ja insinöörityötä, rauhallista ja vakavaa Miyazakia.
  • Eedenistä pohjoiseen – Vuoden ensemble, nyt on löydetty dokumenttiin hienot tyypit.

VSL

  • The Wolf of Wall Street – Vuoden hauskin & diggasin kapitalismin diagnoosista pikkupoikien leikkinä.
  • The Clouds of Sils Maria – Parhaiten kässäröity, elegantti ja hienovivahteinen.
  • Borgman – Vuoden paras aika hands down. Ehkä paras ”yhteiskunnallinen” elokuva sitten Festenin. Eli tarpeeksi suuri metafora, jolloin se lakkaa olemasta metafora ja nielaisee maailman.
  • Kaksi päivää, yksi yö – Julmetun viritelty sossuitku, mutta niin hyvin tehty ja näytelty, että mikäs siinä. Lisäksi Dardenne-veljet osaavat oikeasti ohjata, siellä se runoilijan sielu piileksii.
  • Nymphomaniac – Lars on Lars. Synteesi parista edellisestä leffasta. Totaalinen harvinaisella tavalla; elokuvan ongelmat ovat Trierin ongelmia taiteilijana ja siten myös katsojan ongelmia.

Miikka Mononen

  • 12 Years a Slave – Steve McQueen onnistuu tekemään elokuvan orjuudesta, joka saa vedettyä katsojan tunteet ja psykeen mukaan tapahtumiin syyllistämättä häntä kertaakaan. Hämmentävä, pitkää ikää elokuvalle tuova saavutus. Pitkä arvosteluni
  • The Homesman – Tommy Lee Jonesin varsin traagisesti väärinymmärretyn vastaanoton saanut western, joka tietoisesti esittää epätasaiselta vaikuttavan elokuvan, jonka jokaisen kohtauksen taustalla on vahva pointti – päähahmojen eksistentialistisen epätoivon esille tuominen sen kautta, mikä heiltä jää tekemättä. Pidempi tekstini R&A-festariraportissa
  • Gone Girl – Fincher osaa tehdä vielä elokuvia, ja kun Fincher tekee hyvän elokuvan, se tuppaa olemaan oikein hyvä. Gone Girlissä yhdistyy loppua kohden Zulawskimainen parisuhdepainajainen ja Fincherin töitä sävyttävä nihilistisyys sellaisella tavalla, että heikompaa hirvittää. Elokuvan kantava mysteeri tuntuu mielenkiintoiselta, ja ratkaisun ilmestyttyä transitio ahdistavahkoon trilleriin on huomattavasti esimerkiksi Fincherin Fight Clubin vastaavaa onnistuneempi.
  • He Ovat Paenneet – J-P Valkeapää teki tavattoman elokuvaisan elokuvan. Teinien vieraantuminen peilaa hienosti meissä kaikissa jossain määrin kytevää vastaavaa tunnetta. Pitkä arvosteluni
  • RoboCop – ””En keksi mitä laitan tähän kohtaan” -palkinnon saa RoboCopin uusintaversio, jossa on enemmän sanomaa kuin kymmenessä muussa vuoden toimintaelokuvassa yhteensä. Jos body horroria yhdistellään näin räikeästi eksistentialistiin teemoihin, allekirjoittaneella alkaa kuola valua.Pitkä arvosteluni

Kari Naskinen – Yleiskommentti elokuvavuodesta: Dvd-tarjonta on parantunut.

  • Nymphomaniac – Lohdullista on, että vielä tehdään tällaisiakin elokuvia kaiken tämän nykyisen tusinatuotantoviihdesopan ohessa. Nymphomaniac: naiset käyttävät miehiä hyväkseen, kuten maailmansivu ovat miehet käyttäneet naisia. On myös kannanotto vähemmistöjen puolesta.
  • Kalervo Palsa ja Kuriton käsi – Harvinainen suomalainen taide-elokuva taiteesta. Täydentää Kristian Smedsin Kansallisteatteriin tekemästä Palsasta.
  • The Wolf of Wall Street – Kapitalismia pitää kritisoida aina kuin mahdollista.
  • Borgman – Vuoden mystisin elokuva.
  • 12 Years a Slave – Anteeksipyyntö yhdelle maailmanhistorian suurimmista vääryyksistä.

HT Nuotio – Yleinen kommentti elokuvavuodesta: Enemmistö tänä vuonna näkemistäni harvoista uutuuselokuvista on ollut korkeintaan kolmen tähden peruskamaa, mutta (vähintään) viisi poikkeuksellisen pysäyttävääkin teosta on joukkoon mahtunut: rajaan valintani vain vuonna 2014 julkaistuihin elokuviin, joten pois jäävät sellaiset tänä vuonna Suomessa nähdyt viimevuotiset huiput kuten MANAKAMANA (Stephanie Spray & Pacho Velez), NORTE, THE END OF HISTORY (Lav Diaz), SNOWPIERCER (Bong Joon-ho), SORG OG GLAEDE (Nils Malmros) ja STRAY DOGS (Tsai Ming-liang). Lista näyttäisi epäilemättä myös erilaiselta, jos Suomeen olisi ehditty hankkia tämänvuotiset uutuudet sellaisilta tekijöiltä kuin Lisandro Alonso, Roy Andersson, Bruno Dumont, Christian Petzold tai Hong Sang-soo. Elokuvat ovat aakkosjärjestyksessä.

  • AIMER, BOIRE ET CHANTER (Life of Riley) – Maaliskuussa kuollut mestariohjaaja Alain Resnais tallasi loppuun asti visusti omilla poluillaan, ja miehen viimeiseksi jäänyt (järjestyksessä kolmas) Alan Ayckbourn -sovitus on fantastisen ilkikurinen päätös hänen puhdasoppisia ”cinefiilejä” hämänneelle, teatteria ja elokuvaa surutta hybridisoineelle myöhäistuotannolleen. Lisää blogissa
  • THE BABADOOK – Täysin puskista tullut vanhan liiton psykologinen kauhuelokuva katsoo ihmisen alkukantaisimpia pelkoja suoraan silmiin: kaikkein yksinkertaisimpien keinojen älykkäällä hallinnalla synnytetty hyytävyys liikutti itsensä William Friedkinin nimeämään australialaisen Jennifer Kentin debyytin pelottavimmaksi koskaan näkemäkseen elokuvaksi. Lisää blogissa
  • DET ER MEG DU VIL HA (I’m the One You Want) – Norjalaisen kirjastonhoitajan ja kirjailijan Dag Johan Haugerudin kolmas keskipitkä palauttaa 53 minuutissa elokuvan perusasioiden pariin: puhuva pää kertoo traagiseksi tiivistyvää tarinaansa paikoilleen pultatulle kameralle, ja kokonaisuus pitää pihdeissään tiukemmin kuin kymmenen ”kehystettävillä kompositioilla” ja kamera-ajoilla koristeltua keskinkertaista kinoturhaketta. Lisää blogissa
  • MAIDAN – Ukrainan kansannousu sai kaksi viime vuosien hienointa fiktioelokuvaa (MY JOY ja IN THE FOG) ohjanneen Sergei Loznitsan palaamaan juurilleen – kommentoimattomaan dokumenttielokuvaan – ja ohjaajan maailmankatsomus ja elokuvan peruskeinojen tieteellisen tarkka hallinta ovat yhtä lailla läsnä myös tässä pelottomassa, henkeäsalpaavassa historiataltiossa.
  • WELCOME TO NEW YORK – Abel Ferraran ja Gérard Depardieun näennäinen moraliteetti Strauss-Kahn-tapauksesta kasvaa ja kehittyy edetessään universaalilla (ja ohjaajalle epäilemättä myös omakohtaisella) tasolla karmaisevaksi kuvaukseksi kaikennielevästä riippuvuudesta – mikä ei estänyt DSK:n lakimiehiä haastamasta Ferraraa oikeuteen (”Sue me for what? What do they want, my guitar? They can have it”)!

Lauri Ojanen

  • Boyhood – Puhutteli.
  • Her – Kosketti.
  • Inside Llewyn Davis – Nauratti.
  • Clouds of Sils Maria – Kuljetti.
  • Nymphomaniac – En edelleenkään tiedä, mitä teki, mutta teki.

Mikko Pihkoluoma – Yleiskommentti elokuvavuodesta: Kakkaisia emojeita Ilmarisen suuntaan. Elokuva ei ole taidemuotona kuolemassa, mutta jos Maxim kuolee olemme tilanteessa, jossa edes kotimaiset festivaalit eivät kykene paikkaamaan aukkoja ja nykyelokuvan seuraaminen on suomalaiselle hankalaa.

  • Suuri kauneus – Täydellinen elokuva, joka on sekä syvällinen että paljastaa oman teennäisyytensä. Elokuva alkaa episodilla, jossa katsoja pyörtyy Rooman kauneudesta. Kohtaus on tarkoitettu vitsiksi, mutta jokaisella katsomiskerralla Sorrentino onnistui kaiken itsetietoisuuden, ironian ja päähenkilön naljailevien aforismien välistä lopulta nostattamaan ihoni kananlihalle. Viimeistään ’ikuisen kaupungin’ joen virrassa leijuva kamera tekee minut hullun onnelliseksi. Sorrentinolle kauneus ei riitä, taide on täynnä puolitotuuksia ja teeskentelyä, mutta silti hän ei osaa luopua tai kääntää katsettaan Roomasta. En jaksa lätistä enempää vaan lainaan internetistä löytyvää elokuvatietokantaa (ja elokuvan päähenkilöä): ”This is how it always ends. With death. But first there was life, hidden beneath the blah, blah, blah… It’s all settled beneath the chitter chatter and the noise, silence and sentiment, emotion and fear. The haggard, inconstant flashes of beauty. And then the wretched squalor and miserable humanity. All buried under the cover of the embarrassment of being in the world, blah, blah, blah… Beyond there is what lies beyond. And I don’t deal with what lies beyond. Therefore… let this novel begin. After all… it’s just a trick. Yes, it’s just a trick.”
  • Boyhood – Koska siinä on ryppyjä.
  • Wolf of Wall Street – Hauska komedia, joka tekee olon likaiseksi. Kenties ensimmäinen amerikkalaiselokuva, joka käsitteli talouskriisiä onnistuneesti – ja siksi viime vuoden tärkeimpiä elokuvia.
  • Gone Girl – Kun elokuvan ensimmäinen teaser tuli, niin en tajunnut lainkaan, että Fincher on todella tekemässä komediaa. Kun näin itse elokuvan kesken Rakkautta ja anarkiaa -festivaalia, en kyennyt lukuisista hyvistä elokuvista huolimatta muuta kuin Gone Girliä juuri ajattelemaan. Piikikäs, osuva, mielipuolinen ja parisuhteiden kamaluuksia karrikoiva jännästi eri genrejä sekoittava teos, josta tulee mieleen Paul Verhoeven parhaimmillaan.
  • Drug War – Johnnie Ton tiukkaakin tiukempi toimintaelokuva ei pysähdy hetkeksikään, mutta aasialaiselokuvalle epätyypilliseen sävyyn ei lyö yli kertaakaan. Elegantti toimintaelokuvan mestariteos, jossa kameratyö ja näyttelijät tukevat monimutkaista juonta upeasti.

sakri pölönen

  • 12 Years a Slave – … veti hiljaiseksi. Järisyttävät näyttelijäsuoritukset, virheetön ajankuva, armoton intensiteetti.
  • The Grand Budapest Hotel – … hykerrytti. Wes Andersonin paras elokuva.
  • Interstellar – … ällistytti koko kestonsa ajan. Spektaakkeli ja emootio yhdistyivät hienosti.
  • Winter Sleep – … oli kolme ja puoli tuntia keskustelua, mutta millaista keskustelua! Huh!
  • The Wolf of Wall Street – … nauratti, kuvotti ja muistutti, että Scorsese on edelleen Kingi. Miinusta: Plastic Bertrand soi päässäni kaksi viikkoa elokuvan jälkeen.

Olli Sulopuisto – Yleiskommentti elokuvavuodesta: Elokuvia, jotka eivät ihan päässeet top 5 -listalleni: ’71, Clouds of Sils Maria, Edge of Tomorrow, Eedenistä pohjoiseen, Grand Budapest Hotel, Nymphomaniac, Pixadores, Ruotsalainen hetki

  • Ida – Kaikki on kohdallaan. Kuvat ovat jämäkkiä, näyttelijät jetsulleen oikein, tarina ei tunge häiritsevästi päälle ja silti kokonaisuus tuntuu hengittävän jotenkin luontevasti.
  • Snowpiercer – Sarjakuvaelokuva vailla vertaa. Se, että elokuva on yksinkertainen ja karrikoitu, ei ole heikkous vaan vahvuus.
  • He ovat paenneet – Kun jokaisesta kohtauksesta tulee sellainen olo että tekijät ovat miettineet miten tämä kannattaa valkokankaalla esittää.
  • Manakamana – Vuohet. Ne hiton vuohet. Käkätin Maximissa ääneen. Niin vahvasti muoto edellä ettei mitään rajaa — ja miten hieno lopputulos.
  • Inside Llewyn Davis – Mestarit työssään.

Janne Sundqvist – Yleiskommentti elokuvavuodesta: Olisin halunnut listalle blockbustereita, mutta ne jäivät juuri ja juuri pinnan alle kuplimaan. Muutama hajahavainto vuoden varrelta: virolaisten elokuvien laatu yllättää aina uudelleen; vanhenevia näyttelijöitä käsitteleviä elokuvia (Birdman, The Humbling, Clouds of Sils Maria, Maps to the Stars) oli aiheen marginaalisuuteen nähden pieni määrä – johtuisiko siitä, että se on mielekäs rooli vanhenevalle näyttelijälle; Hobitissa käytetty HFR-tekniikka näyttää yhä teatterilta superkalliissa lavasteissa. Bubbling under: Ida, Suuri kauneus, The Raid 2: Berandal, Død Snø 2, Predestination, Norte, the end of History ja Captain America 2.

  • Turisti – (Pohjoismainen) nykymies on mammari, eikä se siitä esittämällä muuksi muutu. Ruben Östlund repii auki pohjoismaisen ydinperheen ompeleet. Kovimman kohtelun saa perheen isä, jonka romahduksen myötä näemme, miten kauas nykyaikainen mies on pudonnut myyttisestä perheen päästä. Hirtehinen huumori osuu niin kovasti, että samaan aikaan naurattaa, itkettää ja kauhistuttaa niin ettei meinaa happea saada. Elokuva on täynnä upeita tilanteita, joiden vaivaannuttavuus kertoo enemmän kuin tuhat repliikkiä. Jännintä on, että perheidyllin repeilyyn ei tarvita kliseitä tai ylilyövää dramatiikkaa. Pieneltä tuntuva laiminlyönti voi johtaa lumivyöryn lailla kasvaa valtaviin mittasuhteisiin.
  • Kertu – Virolaisen Ilmar Raagin ensimmäinen mestariteos oli Viron katsotuin elokuva 2013, mutta se esitettiin meillä vasta tänä vuonna Rakkautta ja anarkiaa -festivaalilla. Saarenmaalla kuvattu elokuva kertoo yhteisönsä reunamilla elävän viinaanmenevän hulttion ja vajaamielisenä pidetyn ”hyvän perheen” tyttären rakkaustarinan. Kaikessa epätoivossaankin toivon kipinän sytyttävä rakkaustarina on kerrottu henkeäsalpaavalla tavalla rauhallisiin, riipaisevan kauniisiin kuviin luottaen.
  • Free Range – Balladi maailman hyväksymisestä – Vuoden toinen ison vaikutuksen tehnyt virolaiselokuva kuvaa mulkeron nuoren wannabe-kirjailijan sikailusta, pettämisistä ja yleisestä halveksunnasta ylipäätään kaikkea kohtaan. Tree of Lifen lyttäyksellä alkava elokuva tekee heti alusta selväksi, että se haluaa kertoa elämästä Malickin ylistettyä teosta aidommin. Free Range on tyyliltään ja sisällöltään karhea kasvutarina kaurismäkeläisellä minimalismilla ja anarkistisella huumorilla, jonka päähenkilön periksiantamaton kyynisyys koettelee lopuksi katsojan hermoja. Maailman hyväksyminen ei kuitenkaan ole helppoa ja kärsivällisyys kuitenkin kannattaa, sillä elokuvan pointti käy ilmi vasta kaiken kyynisen sikailun päätteeksi. Enkä tarkoita sillä niitä valkoisia hevosia, vaan betoniin piirrettyjä lokkeja.
  • Boyhood – 2014 oli Boyhoodin vuosi. Kymmenen perustelua (vaikka 12 olisi ollut parempi)
  • The Grand Budapest Hotel – Vimpan päälle tyylitelty, omaleimainen ja loistavasti näytelty elokuva, joka tempaa mukaansa ja pitää mukanaan koko vauhdikkaan puolitoistatuntisen. Ohjaajansa leffoista kepein, mutta vertautuu sellaisena esim. Hitchockin North by Northwestiin. Tuttua Wes Andersonia, mutta hiotumpi kuin yksikään ohjaajan aikaisemmista.

Otto Suuronen

  • Badda / The Lunchbox – Intialaista elokuvaa harvoin enää näkee Suomessa elokuvateatterilevityksessä. Ritesh Batran viehättävä ja herkullinen The Lunchbox (Badda) nousi yksinkertaisesta tarinasta kauniiksi välittämisen oodiksi.
  • He ovat paenneet – Vuoden kotimaisesta elokuvatapauksesta vastasi Muukalainen-debyytin (2008) jälkeen tarinan tasolla ymmärrettävämpään suuntaan siirtynyt Jukka-Pekka Valkeapää visuaalisesti vangitsevalla ja kiehtovan arvoituksellisella festivaalihitillään He ovat paenneet.
  • Nymphomaniac – Arvaamaton, päällekäyvä ja haastava. Lars von Trier ei erehdy.
  • 12 Years a Slave – Mediataiteen rajamailta pitkän fiktioelokuvan taituriksi kohonneen Steve McQueenin 12 Years a Slave saattaa olla ohjaajansa tähänastisen uran konventionaalisin elokuva, mutta yhtä kaikki sellaisenaankin vakuuttava ja pureva historiallinen epookkidraama rotusyrjinnästä.
  • Boyhood – Richard Linklaterin Boyhood luo kokonaan uudet raamit kasvukertomuksille. Taidokkaasti rakennetusta novellimaisesta rakenteesta muodostuu koskettava ja aito, mutta myös lempeällä tavalla humoristinen tunne-elämys.

Esa Töykkälä

  • Boyhood – Kaunis, koskettava ja lopulta niin… tavallinen. Elokuvan tapa käsitellä viikonloppuisän lasten elämää puhutteli juuri minua, kun taas joku toinen saattaa samastua ahdistuneeseen yksinhuoltajaäitiin tai Masonin parisuhdemutkiin. Tältäkö se vanhemmistakin tuntuu, kun lapset kasvavat niin yhtäkkiä nopeasti?
  • Suuri kauneus – Mistä tämä elokuva kertoo? En minä vaan tiedä. Valtavan nautittava se kuitenkin on. Visuaalisesti niin valloittava, että välillä tekee jopa tietoisesti mieli torjua kaikki viestit, joita elokuva yrittää signore Gambardellan hulppeiden mutta onttojen bileiden seasta välittää.
  • Nymphomaniac – Nymphomaniaciin on ahdettu niin paljon kaikkea – muun muassa vuoden paras loppurepliikki – että se tuntuu jopa neljän tunnin kestoon nähden hämmästyttävältä. Ennen kaikkea antoisa kokemus, jota on kiehtova purkaa porukalla palasiksi jälkikäteen. Sen sijaan porukalla katsomista en välttämättä uskalla suositella.
  • The Wolf of Wall Street – Wall Street -orgioiden keskellä heräilee epäilys siitä, voiko näin uskomatonta hauskanpitoa kestää näin pitkään. Ei voi, eikä sitä kestänyt Jordan Belfortillakaan. Kun huipulta mätkähdetään alas, se tuntuu niin, ettei katsojaakaan enää yhtäkkiä naurata. The Wolf of Wall Street on vuoden 2014 hauskin elokuva, mutta en ole varma, onko juuri se aivan päällimmäisenä mielessä lopun jälkeen.
  • Gone Girl – Kai se on jokin todiste tähtien oikeanlaisesta asennosta, että kaikista rikostarinoista juuri tämä tipahti juuri David Fincherin syliin. Erittäin hankalaa kuvitella kenenkään muun ohjaamana. Kyynisyydessään täydellinen.

Vastaa