Leffablogaajien vuoden elokuva 2016 on Hymyilevä mies

Leffablogaajien vuoden elokuva 2016 on Hymyilevä mies

12.1.2017 23.59 Kommentoi ensimmäisenä

Suomalaisten leffablogaajien mielestä vuoden 2016 paras elokuva on Hymyilevä mies. Seitsemänteen vuoteensa ehtineeseen kyselyyn tuli tällä kertaa 19 vastausta.

Kysymys oli muotoiltu perinteiseen tyyliin eli:

Toivon, että kertoisitte mielestänne viisi (5) merkittävintä tai mieleenpainuneinta elokuvaa vuodelta 2016.

Parhaus-kriteerin jätän tarkoituksella melko löyhäksi, koska Sight & Soudinkin tyypit teki niin. Vuodella 2016 tarkoitan elokuvia, jotka on ollut mahdollista nähdä Suomessa tämän vuoden mittaan. Siihen kelpaavat siis teatteriesitykset, erikoiset one-offit ja festarinäytökset, kunhan vain kuka tahansa on voinut edes teoriassa päästä katsomaan rainan.

Perustelut olisivat hirmu kivoja. Elokuvien järjestyksellä ei ole väliä, sillä jokaisesta maininnasta tulee yksi piste.

Lisäksi kysyttiin bonusleffaa, jonka valintakriteerit olivat vielä löyhemmät. Niiden listaus julkaistaan myöhemmin.

Näin äänet jakautuivat:

8 mainintaa

  • Hymyilevä mies

7 mainintaa

  • Elle

6 mainintaa

  • Isäni Toni Erdmann

4 mainintaa

  • The Hateful Eight

3 mainintaa

  • Arrival
  • Carol
  • Deadpool
  • I, Daniel Blake
  • Jättiläinen
  • Mustang
  • The Revenant
  • Tämän jälkeen
  • The VVitch: A New-England Folktale

2 mainintaa

  • Anomalisa
  • The Conjuring 2
  • Fuocoammare – tuli merellä
  • The Girl with All the Gifts
  • Mannerlaatta
  • A Quiet Passion
  • Room
  • Son of Saul

1 maininta

  • 10 Cloverfield Lane
  • The Big Short
  • Captain America: Civil War
  • Certain Women
  • Chevalier
  • Creepy
  • De Palma
  • Don’t Breathe
  • Dressmaker
  • Free State of Jones
  • High-Rise
  • The Hunt for the Wilderpeople
  • Knight of Cups
  • Lampedusa
  • Little Men
  • The Lobster
  • Long Way North
  • The Magnificent Seven
  • Neon Demon
  • The Nice Guys
  • Now You See Me 2
  • Pikku Prinssi
  • Sing Street
  • The Son of Joseph
  • Spotlight
  • Suburra
  • Teit meistä kauniin

Äänet ja perustelut löytyvät alta.

Iso kiitos tulosten kokoamisesta Miikalle. Laskennan viivästyminen on silti vain ja ainoastaan minun syytäni. Sori!

Mikko Pihkoluoma

Isäni Toni Erdmann – Paras. Hauskin. Liikuttavin. Yllättävin.

De Palma – Erittäin napakka dokumenttielokuva Brian De Palmasta, jossa ei juuri turhaan lässytetä tai kehuta muita. Tiukkaa asiaa elokuvien tulkinnoista, niiden tekemisestä ja niiden välisistä eroista – äänessä ohjaaja itse. Yksi nerokkaimpia dokumentteja mitä elossa olevasta ohjaajasta on koskaan tehty.

Fuocoammare – tuli merellä – Todennäköisesti se elokuva, jota pitäisi katsella eniten, kun elokuvahistoriaa tongitaan taaksepäin. Aiheelta äärimmäisen tärkeä elokuva Lampedusan saaren ihmistragediasta ei saarnaa, mutta onnistuu silti hienovaraisesti vangitsemaan koko ilmiön.

Carol – Todd Haynesin aivan upean uran hienoin elokuva, jossa kaikki on tasapainossa. Tätä katsellessa tuntuu siltä, että Cate Blanchettin kaksi Oscaria on tavattoman vähän.

Hymyilevä mies – Ihq

Miikka Mononen

Vaikka vuonna 2016 olisi löydetty Erich von Stroheimin Greedin täyspitkä versio, Dario Argento olisi paukauttanut maailmalle uransa parhaan giallon ja Federico Fellini olisi noussut haudastaan tehdäkseen poliittisen satiirin töykeästä presidenttiehdokkaasta, se olisi silti ollut täysin paska vuosi. Se on ollut lannistava ja liian pitkä. Ei enää koskaan. Kiitos.

PS. Okei ehkä elokuvamielessä ihan OK vuosi mut hyi helvetti

Room – Minulla on aina ollut heikko kohta lapsille elokuvissa, jotka on kirjoitettu lapsiksi pienten aikuisten sijaan ja joiden näyttelijät ymmärtävät tämän. Abrahamsonin Roomin Jack on tästä malliesimerkki, ja hänen kauttaan kerrotaan high concept -henkisestä lähtökohdastaan ihan mielettömiin sfääreihin ponnistava psykologinen jännäri, jonka varsinainen jännitys syntyy siitä, miten lapsen mieli kestää henkistä järkytystä.

Long Way North – Vuoden paras animaatioelokuva (kyllä, näin Kubonkin) jäi Suomessa pariin festariesitykseen ja Orionin näytössarjaan, mutta hitto, hoitakaa se käsiinne vaikka Amazonista. Kirjoitin siitä Espoo Cinén yhteydessä.

Elle – Paul Verhoeven tekee upean paluun Hollywood-tuotantonsa sävyyn tällä täysin pähkähulluja hahmoja sisältävällä komedialla, jossa idiootit tekevät idioottimaisia asioita kahden tunnin ajan. Kuten ohjaajalla on tapana, Ellekin näyttäytyy ensimmäisen 45 minuutin aikana jonain ihan muuna kuin oikeasti on – vakavahenkisestä draamasta siirrytään kuitenkin nopeasti todella ilkeisiin, sosiaalisesti arkaluontoisia kalmoja kaiveleviin kohtauksiin jotka hykerryttävät useilla tavoilla. Hävyttömyydellään, osuvuudellaan, sillä että tiedät jonkun muun katsovan tätä ihan oikeasti vakavalla naamalla. Verhoevenin elokuvissa saa todella tuntea olevansa kovemman luokan elokuvasnobi!

The Conjuring 2 – James Wanin kummitteluelokuvagenren uusi huippu ei sinänsä tee mitään uutta, mutta se ymmärtää poikkeuksellisen hyvin katsojiensa psyykettä ja kykenee täten ohjaamaan heidät mihin tahansa. Tämä omalla tavallaan itsetietoinen asenne jatkuu kässäriin asti, mikä tuo The Conjuring 2:lle uusintakatseluilla tarvittavaa nasevuutta.

The Girl with All the Gifts – Ohjaaja Colm McCarthy ymmärtää, ettei zombie-elokuvan tarvitse varsinaisesti olla kauhu- tai jännityselokuva. The Girl with All the Gifts on täysverinen genrensä edustaja riisuttuna sen lakonisuuksiin asti hyödynnetyistä kliséistä, jossa zombieuhka uudelleenrakennetaan perinpohjaisesti. Lopputuloksena on genren ideologisesti merkittävin elokuva sitten Romeron Dawn of the Deadin. Tästäkin olen kirjoittanut artikkelin.

Kari Naskinen

Ilahduttavinta oli suomalaisen elokuvan nousu ainakin muutaman huipun osalta.

Knight of Cups – Jumala – luonto – ihminen. Malickin elokuvien keskeinen teema on ihmisen luontosuhde. Nyt se ei ole yhtä voimakkaasti esillä kuin hänen edellisissä elokuvissaan, mutta vesi on nytkin tärkeä. Viimeinen kuva Rickissä on vedessä, ja Malickille vesi on on kaiken alku- Vedestä sinä olet tullut ja vedeksi sinä olet taas tuleva. Tämä ei tosin tarkoita Rickiä, koska hänen matkansa jatkuu edelleen.

Hymyilevä mies – Yksinkertaisesti: hyvä elokuva. Eikä ollut oikeastaan yllätys, sillä Kuosmasen ”kaurismäkeläinen” Taulukauppiaat (2010) oli jo asettanut riman korkealle Kuosmasen kohdalla. Elokuva on kuvattu mustavalkoiselle 16 mm:n filmille, jälki on loistavaa, kuin suoraan 1960-luvulta. Yksi amatööriarvostelu tosin osui silmiini: Iltalehdessä todettiin, että tämä pitkäveteinen elokuva on kuin ”Pekka Puupää nyrkkeilykehässä”. Huonompaa vertausta vaikea keksiä. Näyttelijät ovat onnistuneet erinomaisesti, päärooleissa Jarkko Lahti, Eero Milonoff ja Oona Airola, joka herttaisuudessaan ja ulkonäöltäänkin tuo mieleen nuoren Krista Kososen.

Jättiläinen – Talvivaarasta ja korruption läheisestä sukulaisesta hyvä veli -järjestelmästä kertova elokuva on valtava yllätys ja myös edelleen ajankohtainen pääministeri Sipilän sohlaamisen takia. Se on suomalaiseksi nykyelokuvaksi harvinaisuus, sillä sen aihe on vakava, sitä ei ole suunnattu erityisesti nuorisolle ja se on poikkeuksellisen hyvin näytelty. Elokuvaa tehtiin nelisen vuotta, ja lopputulos onkin perusteellisuudessaan erinomainen. Jättiläinen on fiktiivinen näytelmäelokuva, mutta kun me katsojat olemme viime vuosina seuranneet uutisten välityksellä Talvivaaran kummallisia kaivoskuvioita, niin ajoittain Jättiläinen vaikuttaa jopa dokumenttielokuvalta. Osaksi tämä johtuu siitäkin, että näytteleminen on niin uskottavaa.

I, Daniel Blake – Elokuva on suorastaan ahdistava. Se on niin hurja kuvaus pulaan joutuvien ihmisten ylitsepääsemättömistä vaikeuksista julkishallinnon moniportaisessa ja keskenään ristiriitaisessa kuulustelu- ja lomakehelvetissä, että tekee pahaa. Eikä maksulliseen neuvontapuhelimeen vastaa kukaan – soittoääni vain pimputtaa ja ”olet jonossa, palvelemme tuota pikaa” (= tunnin tai parin jälkeen). Kun vastaavanlaisesta pompottelusta ja täydellisestä ymmärtämättömyydestä voi lukea ja kuulla Suomessakin, tässä olisi nyt elokuva, joka pitäisi esittää kansanedustajille James Bondin sijasta. Samoin se olisi kaikkien työvoima- ja sosiaaliviranomaisten nähtävä.

Suburra – Tämä elokuva on kuin kääntöpuoli Paolo Sorrentinon Rooma-elokuvalle Suuri kauneus (2013). Se tuo esille kaiken sen rumuuden, mikä mafian riivaamaan Italiaan liittyy. Eikä kukaan ole turvassa – Tiberin pohjaan joutumisella uhataan milloin kansanedustajia, milloin kardinaaleja, ellei asioita junailla niin kuin mafia vaatii. Melkein koko ajan sataa, mutta Rooman sade ei puhdista, päinvastoin viemärit tukkeutuvat ja paska nousee pintaan. Paolo Carneran kuvaus on komeaa. Tuttuja katunäkymiä, mutta synkissä sävyissä. Carnera kuvasi myös Solliman tv-sarjan Gomorra (2014).

Juha

Huono vuosi, oikeasti hyviä elokuvia tehtiin vain muutama, tai korkeintaan kourallinen jos hieman löysätään kriteerejä.

Now You See Me 2 – Kertoo vuoden 2016 laadukkuudesta jos tämän pystyy nostamaan top5:een.

Deadpool – Itseironinen, parodiamainen ja humoristinen supersankarifilkka.

10 Cloverfield Lane – Apokalyptistä meininkiä. Harmillisesti typerä loppuratkaisu syö pohjan hyvin rakennetulta klaustrofobiselta trilleriltä.

Captain America: Civil War – Puuduttava, mutta silti myös näyttävä.

Teit meistä kauniin – Yksi kotimainen pitää saada mukaan.

Lauri Ojanen

Vastatessa en ollut vielä nähnyt Son of Saulia, Roomia, Fuocoammarea ja Toni Erdmannia, joilla kaikilla voisin nähdä varsin hyvät mahdollisuudet nousta top vitoseeni.

Aivan kuten joka vuosi 2010-luvulla tämäkin oli varsin hyvä. Kärki oli suht kapea, mutta perässä tuli monta hyvää ja nautinnollista neljän tähden elokuvaa. Niinkin monta, että viidettä elokuvaa valittaessa oli vaikeuksia. Ilahduttavaa on myös se, että top vitosen pystyi valitsemaan lähes täysin teatterilevityksessä olleista elokuvista. Festareille ja suoraan videolevitykseen päätyi toki moni kiinnostava leffa, mutta mutuna teattereihin tuotiin viime vuonna enemmän yllättäviäkin arthouse-elokuvia kuin aiempina vuosina.

Haluan myös mainita Rivieran avaamisen tässä yhteydessä, koska vihdoin Kalliossa on leffateatteri, joka on vieläpä kaikin puolin erinomainen.

Mustang – Tämän vuoden Tärkeistä Elokuvista paras. Käsitteli turkkilaisten naisten oikeuksia hyytävän kylmästi, mutta ei unohtanut tarinasta huumoria ja lämpöä, joka puuttui aika monesta tämän vuoden Tärkeästä Elokuvasta. Lopun jännitysruuvin kiristäminen toimi todella hyvin.

Anomalisa – Ehkä annan lisäpisteitä tekniikan vuoksi, koska tuntu siitä, että nuket ovat inhimillisiä, hengittäviä olentoja sai aikaiseksi wow-efektin. Kaufman osaa parhaiten kuvata rikkinäisiä ihmisiä, jotka eivät pysty näkemään itseään pidemmälle edes rakkautta ja kauneutta kohdatessaan.

Elle – Niin monelle kierrokselle vääntyvä elokuva, ettei siitä oikein pysty edes kirjoittamaan järkevästi. Tyydyn toistamaan kaikkialla toistuvaa lausetta, että Huppert on erinomainen.

Sing Street – John Carneyn aiemmissa elokuvissa on ärsyttänyt musiikin romantisointi realistisissa miljöissä. Kaikki mitä Carney on halunnut kuvata musiikin voimasta on banaalia, koska yrittää samalla kuvata nykymaailmaamme harmaan eri sävyin. Sing Streetissä ei ole tätä ongelmaa, koska paskanruskea kasari-Dublin on fantasiaa, jossa kömpelöistä teinipojista voi tulla poptähtiä, saada haluamansa tytöt ja kohdata maailman täysin epärealistisin odotuksin vain musiikin voimalla. Koska juuri siitä pop-musiikissa on kyse: eskapismista, unelmien toteuttamisesta ja rohkeudesta. Ja se toimii, koska Carney uskoo elokuvaansa ja väitteisiinsä täysin.

The Revenant – The Revenant ei välttämättä ollut viidenneksi paras elokuva edes minun kirjoissa, mutta haluan sen mainita, koska sitä ei olla käsitelty juuri kuin DiCaprion kautta. Minusta kun tämä on Iñarritun tasapainoisin allegoria länsimaisen kulttuurin vaarallisuudesta. Tom Hardy on luontoa kauppatavarana ja hengellisyyttä heikkoutena pitävä kuvaus länsimaisesta nykyihmisestä, kun taas DiCaprion luonnonuskoja kunnioittava ja lähes primitiivisiin vaistoihin ajettu hahmo on taas vastakohta. Vaikka kuinka ajat toista takaa ja kostat pahat teot, niin seurauksena on vain tyhjyys, koska kosto ei tuo mitään takaisin. Pahuus on jo tehnyt tuhonsa, eikä yksi ihminen mitään muuta. Toki tämäkin on äärimmäisen kärjistetty kuva, mutta kertoo jotain Iñarritusta, että kaikesta huolimatta The Revenant.

Roni ”Rolle” Laukkarinen

Vuonna 2016 oli vähän täysosumia.

The VVitch: A New-England Folktale – The VVitch on erilainen, omaperäinen, brutaalin jännittävä kauhuelokuva. Näyttelijät ovat jokseekin tuntemattomia Game of Thronesin Lysa Arrynia (Kate Dickie) lukuunottamatta, mutta etenkin Anya Taylor-Joy jenkkinä taitaa sujuvasti enkkua. Lisäksi vanha puheenparsi on äärettömän taidokasta ja tuo leffaan omat mahtavat vibansa. Leffa on hidas, mutta palkitseva, raaka, järkyttävä ja synkkä ja todella hyvin toteutettu. Lämmin suositus kauhu- ja jännitysgenren ystäville.

The Conjuring 2 – The Conjuring 2 on upeasti kuvattu, lavastettu ja toteutettu kauhuelokuva psykologisen trillerin rajamaastossa. Kyllä, leffassa on paljon kauhufilkoista tuttuja kliseitä liittyen pimeään huoneeseen ja muihin klassisiin elementteihin – sekä niitä jumpscareja. Juoni on kuitenkin erittäin ennalta-arvaamaton, hahmot perustuvat oikeisiin hahmoihin ja erityisesti casting on onnistunut täydellisesti. Pidin lavastuksesta erityisen paljon, sillä 70-luku on osattu jotenkin vangita hienosti Elvistä myöten. Leffa myös muistutti aiemmista näkemistäni hyvistä kauhuelokuvista kuten The Excorcist, hyvällä tavalla. Viisi tähteä, koska en tiedä miten tämänkaltainen elokuva olisi voitu toteuttaa paremmin.

Deadpool – Tämä on varmasti niitä leffoja, jotka vihastuttavat tai ihastuttavat. Minä nautin täysin rinnoin sekopäisestä huumorista, överistä siksakki-kerrontatavasta ja ei-niin-vakavastiotettavasta päähahmosta. Morena Baccarinia on myös aina mukava katsella. Hullun hauska sekamelska, jossa sopivasti raakaa äksöniä ja hassunhauskaa huumoria. Ensin mietin että 4 tähteä, mutta fuck that. Mahtava musta toimintakomedia! Ehkä elämäni nopeimmat 1 tuntia ja 48 minuuttia.

The Magnificent Seven – Niin mukaansatempaava tarina sekä taistelut, että tylsää ei ainakaan tule. Mukana pakollinen viihdyttäjähahmo Vincent D’Onofrion näyttelemän Jack Hornen muodossa. Leffasta löytyy myös perinteisten länkkäreiden suuntaan arvostusta herättävää trilleriä kaksintaisteluineen ja tuijotuksineen. Loistava, väkivaltainen ja modernisoitu versio klassisesta länkkäristä.

Free State of Jones – Matthew McConaughey sopii kuin valettu Newton Knightin rooliin. Leffa perustuu usein sivuutettuun, mutta tärkeään tarinaan Amerikan sisällissodasta, jossa Knight oli keskeinen hahmo. Erittäin kiinnostava, jännittävä ja mukaansatempaava kaksituntinen. Free State of Jones pistää miettimään jenkkien rotuerottelua, sotaa, lakia ja politiikkaa ylipäätään. Ajatuksia herättävä historiallinen sotadraama, jossa on hieman veristä äksöniäkin. Erittäin suositeltava elokuva.

Samppa K

Vastaamista sai pohtia pidemmänkin tovin. Ei valinnan vaikeudesta, vaan keskikokoisen kaupungin entistäkin surkeammaksi käyneestä elokuvatarjonnasta johtuen. Suuri osa vuoden kiinnostavista ensi-illoista on yksinkertaisesti vielä näkemättä. Ne harvat paikalliseen F-monopoliin eksyneet pienemmätkin tuotannot kätkettiin entistä useammin varhaisnäytöksien hiljaisuuteen. Siispä kovin ”tylsät” valinnat, olkoonkin hyviä elokuvia kaikki.

Sitä elokuvien Spotifyta yhä odotellessa.

Arrival – Kommunikaatio ja vanhemmuus tarjoavat niinkin vahvan tulokulman ensimmäiseen yhteyteen, että heikommin toteutettu maailmanpolitiikkakaan ei paljoa haittaa.

The Nice Guys – Elokuva tuntuu siltä, kuin Shane Black olisi viimeinkin saanut tehdä juuri sellaisen elokuvan kuin haluaa.

The Revenant – Leon kaunis karhusuhde ja Oscar-pysti sikseen, komea erämaaelokuva.

The Hateful Eight – Parasta Tarantinoa sitten Death Proofin.

Spotlight – Pidän McCarthyn elokuvista (The Cobbler yhä näkemättä). Ehkä ohjaajan persoona eksyi tällä kertaa hieman suuremman tuotannon puitteisiin, mutta ansiokas skandaalikuvaus tällaisenaankin.

Sakri Pölönen

Son of Saul

Carol

The VVitch: A New-England Folktale

The Hateful Eight

The Big Short

Hannu Björkbacka

2016 oli paljon parempi kuin 2015, varsinkin kotimaisissa.

A Quiet Passion – Ainutlaatuinen elokuva ja nimensä mukainen. Terence Davies on persoonallisimpia filmintekijöitä ja tässä parhaimmillaan. Näinkin sen voi tehdä, jos osaa. Sisältää koko elokuvavuoden pysäyttävimpiä ja hartaimpia, mutta myös villeimpiä ja hauskimpia kuvia. Näyttelijät loistavat, vuoropuhelu on täsmällistä ja painavaa, syväterävää. Vuoden kaunein ja paras. Kiitos Rakkautta & Anarkiaa -festarille!

Hymyilevä mies – Tänä vuonna ei suomifilmi ei tarvinnut tukirattaita, Hymyilevä mies ei ole ”suomalaiseksi hyvä” vaan vuoden parhaita. Olisin odottanut sen voittavan (kaiken muun lisäksi) myös Pohjoismaiden neuvoston palkinnon. Ainoana ehdokkaista Hymyilevän miehessä ei kyse ollut teinin kasvukertomuksesta, vaan tasavahvasta miehen ja naisen suhteesta. Vaikka muutkin näkemäni pohjoismaiset (olen nähnyt neljä viidestä) olivat hyviä ja kiinnostavia, vain Hymyilevän miehen kohdalla en pystynyt ajattelemaan, että tällaista olen nähnyt kyllä ennenkin.

Tämän jälkeen – Koska Isabelle Huppert ja koska vielä vahvempi kuin Elle. Koska Mia Hansen-Løve pääsi yllättämään. Sodankylässä katsoin ensin hänen ohjauksensa Eden ja sitten Goodbye First Loven enkä ollut vaikuttunut (koska Assayasin vaikute tuntui vahvana ja assay vaikutti paremmalta). Mutta viimeisenä näin Tämän jälkeen/Things to Come/L’avenir! Eikä muuta tarvittu. Kiitos Midnight Sun Film Festival!

Elle – Suurenmoista ELOKUVAA, johon voi uppoutua. Jonka ei toivoisi loppuvan silloinkaan, kun se ei enää näytä pitävän rikosjuontaan kiinnostavana, vaan tuntuu karkaavan omille teilleen. Isabelle Huppert! Ei kovinkaan mukava, vaan kova ihminen, joka tarinassa saa sekä masokistista että sadistista nautintoa ahdistelijastaan, mutta josta ei voi irrottaa katsettaan. Ellelläkin on syynsä.

Pikku prinssi – Vuoden hienoimpia ellei hienoin – en ole nähnyt kaikkia! – animaatio, joka tekee täyttä kunniaa kirjalle, mutta laventaa tarinaa hienostuneella kehyskertomuksella.

Otto Suuronen

Jättiläinen – Pelottoman suoraviivaisesti suomalaiseen piilokorruptioon sukeltavassa Jättiläisessä tiivistyy suomalaista elokuvantekijyyttä laadukkaimmillaan. Vahvoista näyttelijäsuorituksista (Jani Volanen, Joonas Saartamo) ja Pekko Pesosen kiitettävästä käsikirjoituksessa muodostuu Aleksi Salmenperän osaavissa käsissä vaikuttava ja puhutteleva yhteiskunnallinen draama.

The Revenant – Klassisen elokuvakerronnan mestarillinen oppitunti. Naturalismia vaalivassa visuaalisuudessaan häikäisevä suoritus.

Hymyilevä mies – Konstailemattomalla romantiikalla maustettu Hymyilevä mies on uuden suomalaisen elokuvantekijäsukupolven komea läpimurto. Inspiroiva ja hurmaava elokuva tavoittaa huimaavan taidokkaasti 1960-lukulaisen ajan hengen ja tunnelman.

Don’t Breathe – Kauhuelokuvan ystävälle Fede Alvarezin Don’t Breathe tarjosi vuoden intensiivisimmän parituntisen. Turhasta selittelystä riisuttu suljetun paikan pelottelu sai puristamaan teatteripenkkiä kauhusta kankeana.

Isäni Toni Erdmann – Absurdin naurun ja epäkonventionaalisen liikutuksen rajalla liikkunutta Toni Erdmannia voisi pitää vuoden yllättäjänä. Cannesista kansainväliseksi festivaalihitiksi ponnistaneesta saksalaiskomediasta on vaikea määritellä, mistä kyyneleet alkavat ja nauru loppuu.

Paavo Ihalainen

Vaikuttaisi olleen suht hyvä elokuvavuosi, jossa kuitenkin aivan suurhuippuja oli aika vähän. Yleensä karastan liian ajankohtaispoliittisina kokemiani elokuvia, mutta tämän vuoden tapahtumat ovat olleet niin käsittämättömiä, että tukeudun entistä enemmän elokuviin löytääkseni jotain tolkkua ja lohtua maailman menoon. Tätä heijastelevat valintanikin.

Elle – Verhoevenin paluu on toki huomionarvoinen, ja Isabelle Huppert oli eräs vuoden valovoimaisimmista näyttelijöistä. Kahden neron yhteistyö herättää niin isolla skaalalla ristiriitaisia ajatuksia, että niitä on aika vaikea alkaa näin lyhyessä tilassa summaamaan. Vuoden älykkäin pikimusta komedia.

The Hateful Eight – Ilakoin jo sitä, ettei Tarantinon uutuus ollut taas yksi sinne tänne sinkoileva popkulttuurisillisalaatti, vaan osasi keskittyä aiheeseensa. Lähes kolme tuntia mökkeilyä on aika paljon, mutta tämä osasi pitää otteessaan. Myös vihan ohjaamien ja varsin halveksuttavien hahmojen seuraamisella tuntuu olevan resonanssia ajassa, jossa viha tuntuu olevan maailmaa pyörittävä voima.

Hymyilevä mies – Kaikesta palkintohuumasta huolimatta, tämä oli tänä vuonna se elokuva josta tulin parhaimmalle tuulelle. Olisipa yhtä iloisia elokuvia enemmän.

I, Daniel Blake – Tavallaan aika perinteinen kitchen sink -tarina puun ja kuoren väliin joutuneista ihmispoloista, mutta Loach osaa parhaimmillaan saada erittäin sympaattisia suorituksia amatöörinäyttelijöistään ja tämä onnistui koskettamaan.

Mustang – Tämä edustaa myös huomionarvoista tosimaailman aihetta. Elokuva osaa sekoittaa keskenään omalla tavallaan aihioita niin tosielämän tragedioista kuin saduista, jota ei ole tunnuttu osaavan tehdä yhtä elegantisti vuosikausiin. Yhtä kaikki se tuo valoa paikkaan, joka ei liian usein sitä saa, ja myös siinä mielessä että se antaa toivoa ahdistavissa tilanteissa oleville.

V.S. Luoma-aho

Anglolinjalla perus-ok-tasalaatua, muotoa edes jotenkin rikkovat tapaukset tulivat muualta.

Isäni Toni Erdmann –  Vuoden ehdoton valopilkku on kenties hieman ylipitkä ja turpea, mutta sosiaalisen stalinismin rikkominen tehdään virkistävästi, eikä katsoja varsinaisesti koskaan tylsisty. Usein hyvin hauska, muutamia poikkeuksellisen hienoja kohtauksia. En tiedä onko Erdmann feelgood-leffa; pohjimmiltaanhan narrin kasvojen takana ammottaa kuilu. Kuilu on toisaalta avoimen portin puomi ja elämä vain on. Joka tapauksessa vuoden elokuvatarjonnasta luultavasti ainoa, jonka nostamista voisin pakotettaessa harkita ns. elokuvahistorian merkkiteosten joukkoon.

Mannerlaatta – Taanila-Salmenniemi-Vainio-trion lettristinen elokuvaa voisi pitää ehtana avantgardena, genreä tunnustavassakin mielessä. Mitään muuta tämänkaltaista maailmassa ei ole, varsinkaan tekstin tasolla. Maailman kiinnostavin nykyrunous tulee Suomesta ja Salmenniemi on sen huippuja. ’nuff said. Erityisesti elokuvan silmänkantamattomiin laajenevat tekstimassat pärjäävät mille hyvänsä visuaaliselle muodolle.

Carol – Pikkutarkan eleganssin ja nyanssien hallintaa, sekä kaksi pääosaroolia nykyelokuvan taitavimpiin näyttelijöihin kuuluvalta kaksikolta. Loppu on antiklimaattinen tavalla, joka on luultavasti tarkoituksellista, mutta en ole aivan varma, toimiiko se täysin.

The Hateful Eight – Kumpi on parempi vuoden talvieepoksista, The Hateful Eight vai Revenant? Jälkimmäinen on toki hyvä, mutta minun kirjoissani Kasi on parasta Tarantinoa tällä vuosituhannella. Rakastan Carpenterin ”The Thingiä”, joka on eräänlainen referenssiteos, paras Lovecraft-elokuva, joka ei ole Lovecraftia. Kuvan ja talvimaiseman muodonhallinta on tässä tasolla, johon Hollywoodissa harva pystyy. Siihen päälle asennetaan Tarantinon pistämätön ja täysin tyhjänpäiväinen dialogi, joka on juuri siksi niin hyvää. Lopetus on jälleen ongelma, kuten Tarantinolle aina. Myös nyt asiat ratkaistaan typerryttävällä väkivallalla, eikä koko elokuvassa ole varsinaisesti mitään järkeä.

High-Rise – Ben Wheatleyn retrofuturismi vei tämän listan tarpeita varten voiton esimerkiksi Lanthimoksen ”The Lobsterista”, joka oli wesandersonismissaan hienoinen pettymys, vaikka hienon Dogtoothin jälkeen tulikin vähän keskinkertaisempi Alps. Joka tapauksessa Wheatleyn omituinen Ballard-tulkinta oli kaikessa hämärässä haahuilussaan kiehtova.

Markku Ylipalo

Isäni Toni Erdmann –  Maren Aden järkälettä on hankala asettaa mihinkään tiettyyn lokeroon. Sanotaan nyt ainakin että Sandra Hüller on pääosassa ilmiömäinen. ”Whitney Schnuck!”

Elle – Verhoevenin kipeä paluu. Isabelle Huppert tekee raivokasta, pelotonta työtä.

Jättiläinen – Poliittiset trillerit ovat Suomen elokuvakentällä harvassa. Ilahduttavaa että yksi ensimmäisistä yrityksistä paikata vajetta onnistuu näinkin hyvin.

Fuocoammare – tuli merellä – Vuoden kylmäävimmässä elokuvassa katsotaan Välimeren pakolaiskriisiä silmästä silmään. Inhimillistä lämpöäkin dokumentista onneksi löytyy.

Arrival – Hieno scifi-draama oli piristävää vastalääkettä kesäkauden nuhjuisille blockbustereille. Amy Adams loisti tänä vuonna myös Yön eläimissä.

Esa Töykkälä

Hymyilevä mies – Elämässä tärkeintä ei ole voitto eikä edes kilpailu, vaan huoleton hengailu ihastuksen kanssa. Ja joskus munasillaan riehuminen suihkutiloissa treenikavereiden kanssa.

Tämän jälkeen – Elämä ei aina mene niin kuin elokuvissa, mutta se voi joskus hyvinkin mennä niin kuin tässä elokuvassa. Hyvä Isabelle Huppert ja musta kissa -elokuva.

Elle – Herkullinen, antoisa, täysin odottamaton. Verhoeven saa leffateatterin penkin tuntumaan siltä kuin mikään istuma-asento ei olisi oikein täysin sopiva. Hyvä Isabelle Huppert ja musta kissa -elokuva.

Anomalisa – Olen huono perustelemaan tätä, joten siteeraan Kaufmania itseään: ”Olisiko tämän elokuvan voinut tehdä oikeilla ihmisillä? Tietysti. Mutta silloinhan se olisi aivan eri elokuva.”

Son of Saul – Mykistävä.

HT Nuotio

Olen tapani mukaan tehnyt valintani vain tänä vuonna kansainvälisen ensi-iltansa saaneiden elokuvien joukosta (jättäen siis pois vasta tänä vuonna Suomessa nähdyt viime vuoden julkaisut), joita olen tätä kirjoittaessani nähnyt noin kolmisenkymmentä: vielä on näkemättä kymmenisen lupaavaa loppuvuoden julkaisua (mm. L’AVENIR, TONI ERDMANN, ELLE…), jotka aion vielä katsoa ennen vuodenvaihdetta – minkä jälkeen ne saattavat päätyä (valitettavan harvakseltaan päivitetyssä) blogissani uuden vuoden tienoilla julkaistavalle 15-20 parhaan elokuvan vuosilistalleni. Elokuvat ovat aakkosjärjestyksessä.

Creepy – Kurosawa Kiyoshi on päässyt ilahduttavasti jälleen tasaiseen työrytmiin: viime vuonna tuli Suomessakin nähty JOURNEY TO THE SHORE, tänä vuonna kaksi pitkää elokuvaa, ja teatterikappaleesta sovitettu STROLLING INVADER on jo ilmoitettu ensi syksyksi. Tämä R&A:ssa tuoreeltaan nähty psykotrilleri (jos nyt yhtäkään Kurosawa-sensein elokuvaa voi yhteen genreen sovittaa) sekoittelee aineksia ohjaajan aiemmista elokuvista (alkuasetelmasta tulee mieleen CHARISMA, pahiksen modus operandista CURE – ja koko elokuvaa voisi Kagawa Teruyukin roolin kautta ajatella TOKYO SONATAn painajaismaisena inversiona: molempien elokuvien aiheena on ihmisten välisen yhteyden ja luottamuksen rappio, joka johtaa sosiaalisten yksikköjen – parisuhteen, perheen, yhteisöjen, lopulta koko yhteiskunnan – romahtamiseen), sarjamurhaajatrillereistä ja 60-luvun Hammer- ym. goottikauhusta (kuten Daniel Kasman huomautti arviossaan, KK on aina ollut pohjimmiltaan B-leffamiehiä). Loppukohtausta edeltävä kuva nimihenkilön ”uusperheestä” (koirineen päivineen!) autoreissulla kohti kohtaloaan (kuvattuna ohjaajan tavaramerkiksi muodostuneena räikeän keinotekoisena taustaprojektiona) hävitti nestehukasta, niskasärystä ja festivaaliväsymyksestä saamani päänsäryn kertaheitolla. Eiga no chikara!

Lampedusa – Lav Diazin ja Wang Bingin tuplajulkaisuiden ohella vuoden todennäköisesti tärkein elokuva, Gianfranco Rosin FUOCOAMMARE poistui täkäläisistä teattereista niin äkkiä – saatuaan ensi-iltaviikonloppunaan onnettomat parisataa katsojaa (seikka jota sietää miettiä suhteessa siihen säännöllisesti toistuvaan tutkimustulokseen, että suomalaisia elokuvissakävijöitä kiinnostaa ensisijaisesti ”aihe”) – etten omaa hitauttani ehtinyt sitä tänä vuonna näkemään. Kun tämä itävaltalaisen Peter Schreinerin (s. 1957) samaa aihetta sivuava kokeellinen ja vaikeasti luokiteltava dokudraama sotaa paenneen nuoren somalialaisen toimittajan ja epämääräisten menneisyyden haamujen takaa-ajaman italialaisen turistirouvan kohtaamisesta Lampedusan saarella näytettiin arkiaamuna pienessä ilmaistapahtumassa Kulttuurikeskus Caisassa, paikalla oli lisäkseni kolme katsojaa (joista yksi lähti kesken elokuvan pois) – eli vielä vähemmän kuin viime vuoden listalleni valitsemani, Želimir Žilnikin samanteemaisen LOGBOOK_SERBISTANin vastaavasti alimainostetussa näytöksessä… Toivottavasti jokin isommista festivaaleistamme pelastaa tämän harvinaislaatuisen helmen ensi vuonna myös laajemman yleisön nähtäväksi (katson tätä sanoessani ensisijaisesti Espoo Cinén ja DocPointin suuntaan).

Mannerlaatta – Mitähän tästä ei vielä olisi sanottu? Mika Taanilan ja Harry Salmenniemen suurteos menee tietääkseni suoraan historiankirjoihin maailman ensimmäisenä ilman kameraa (mutta – äärimmäisen tärkeää – nimenomaan filmille) valmistettuna täyspitkänä kerronnallisena elokuvana. Ketä kiinnostaa ”pelastuuko” kotimainen (fiktio)elokuva, kun pelikentän laidoilla ja pian varmasti sen ulkopuolellakin (lupaavimpana esimerkkinä jälkimmäisestä tietenkin SAMURAI RAUNI REPOSAARELAINEN) tehdään jatkuvasti maailmanluokan kamaa? Yle Teemalle pisteet tämän näyttämisestä miltei tuoreeltaan televisiossa (ja vielä lauantai-iltapäivänä!), vaikka teos onkin tosiasiassa ehdottomasti nähtävä mahdollisimman täydessä ja pimeässä teatterissa, jolloin se pääsee mahdollisimman liki katsojaa (puhumattakaan siitä, että kankaalla nähtävät lauseet peilaavat katsojan todellista olotilaa: ”seinät ovat mustat, ne heijastavat pimeyttä… joku hengittää lähelläni”), ja Mika Vainion ja Olli Huhtasen ääniraita vyöryy päälle asiaankuuluvalla äänenvoimakkuudella. Kotimaan ensi-ilta Kiasma-teatterissa oli vuoden intensiivisin teatterikokemus ja tämä on vuoden kotimainen elokuva, ilman minkäänlaista kilpailua.

A Quiet Passion – Vuosikausien aliarvostuksen ja tuotantovaikeuksien jälkeen Englannin suurin elävä ohjaaja Terence Davies palasi peliin kahdella elokuvalla, jotka molemmat (kuten myös karismaattinen ohjaaja itse!) nähtiin R&A:n ansiosta tänä vuonna Suomessa: viimevuotinen Lewis Grassic Gibbonin kirjasta sovitettu SUNSET SONG ja tämä hiljaisesti musertava kertomus Emily Dickinsonin elämästä – alla mainitun Eugène Greenin elokuvan ohella vuoden hengellisesti syväluotaavin elokuva (Davies tiivisti mestariluokassaan Dickinsonia piinanneet kysymykset: ”onko sielu olemassa? onko Jumala olemassa? ja mitä jos sielu on olemassa, mutta Jumala ei?”). On hämmästyttävää, ettei (kuten Suomen johtava Davies-fani Hannu Björkbacka huomautti) tätä huomattavaa elokuvaa ole nähty yhdelläkään suurella ”vuoden elokuvat” listalla – jopa kotimaansa ykköslehti Sight & Soundin laajassa äänestyksessä se jäi viidellä äänellä nipin napin julkaistun top-30:n ulkopuolelle (ei tosin huonossa seurassa: samalla jaetulla sijalla olivat mm. Apichatpong Weeasethakul ja Lav Diaz). (Lisättäköön vielä että miltei kenen muun tahansa kohdalla pitäisin elokuvan lopussa soivan Charles Ivesin ”The Unanswered Questionin” puhallinosuuksien vaimentamista pyhäinhäväistyksenä – mutta mestarin käsissä tuloksena on vuoden hiljentävin loppukohtaus)

The Son of Joseph – New Yorkista nuorena miehenä (22 v.) Ranskaan ja teatterista kypsällä iällä (54 v.) elokuvantekoon siirtynyt Eugène Green sujahti korkealle kiinnostavimpien ohjaajien listallani fantastisella A RELIGIOSA PORTUGUESA -elokuvallaan (2009), ja jos viime vuotinen LA SAPIENZA tuntuikin siihen nähden hieman turvalliselta välityöltä, tämä uutuus lunastaa kaikki odotukset ja onnistuu ne myös ylittämään. LE FILS DU JOSEPH muistuttaa muunnelmaa André Giden Vääränrahantekijöistä (en tiedä onko tämä tahallista), johon on sekoitettu käänteinen versio Iisakin uhrauksesta (tämä on, sillä maalaus aiheesta on keskeisellä paikalla) sekä muita aineksia Raamatun kertomuksista ja barokin taiteesta: tuloksena on moderni myytti armosta, joka kuitenkin enimmän osan ajastaan muistuttaa lähinnä romanttista komediaa. Green on nykypäivänä harvinainen taiteilija, jonka yhtä aikaa sivistyneet mutta helposti lähestyttävät, muodollisesti äärimmäisen hallitut mutta anarkistiset, vakavat mutta ilkikurisen hauskat elokuvat tarjoilevat käytettynä ostettujen kyynisten kliseiden sijaan aitoa ansaittua viisautta, kaikkea luokittelua vastustaen, täysin omilla vesillään.

Sini

Room – “Neljän Oscarin ehdokas Room on niitä elokuvia, jotka jäävät elämään ajatuksiin pitkäksi aikaa katsomisen jälkeenkin. Se menee jo katsomisen aikana syvälle ihon alle ja suoraan sisuksiin.” Tarina nuoresta naisesta, jolta on vapaus riistetty, mutta joka yrittää tehdä vankilastaan kodin lapsellensa. Sydäntä raastaavaa kaikessa kauheudessaan ja psyykkisen puolen selviytymistaistelua, mutta myös liikuttavaa toivon kipinää ja suurta välittämistä.

Deadpool – Massasta kaikella parhaimmalla ja myös härskimmällä tavalla poikkeava supersankarikuva. Todiste siitä, että korkeammalla ikärajalla varustettu vastaavan genren elokuva voi oikeasti vetää isompia ihmisiä laumoittain teatteriin katsomaan. Selkeästi tälläistä taidolla tehtyä törkyilyä on kipeästi kaivattu.

Dressmaker – Herkullinen sysimusta komedia ausseilta Kate Winsletin esittämästä naisesta, joka palaa kotikaupunkiinsa pahaiseen tuppukylään. Genreltään lähentelee westerniä, mutta revolverien sijaan ompelukoneet laulavat. Sisältää myös murhamysteerin aineksia. Olin tikahtua tämän synkkään huumoriin, joka joudutti jo muutoinkin mielenkiintoista tarinaa.

The Neon Demon

I, Daniel Blake – Ken Loachin ajan hermolla oleva kuvaus työttömyyden ja köyhyyden karuista puolista epäihmillisen systeemin kourissa. Sen systeemin, jonka pitäisi olla tukemassa ihmistä hädän hetkellä, mutta josta on tullut mahdoton hakemusviidakko. Arkinen ja erittäin koskettava.

Emilia Koivumäki

Tasainen. Festivaalit ja teatterilevitykseen tulleet elokuvat eivät olleet erityisen innostavia vaikka hienojakin elokuvia joukkoon mahtui.

Isäni Toni Erdmann – Koskettava ja hulvaton samanaikaisesti, raikas ote komediaan, pituudestaan huolimatta jaksaa viihdyttää.

Mustang – Yhdistelee hyvin perhedraamaan trillerin elementtejä kun kodista tulee vankila. Upeaa valonkäyttöä.

Chevalier – Hauska kuvaus hypermaskuliinisuuden haavoittuvaisuudesta.

Tämän jälkeen – Huppert parhaimmillaan, Hansen-Løven taito ikuistaa hetkiä, odottava ilmapiiri.

Hymyilevä mies – Upean näköinen elokuva, kiinnostava näkökulma aiheeseen.

Anton Vanha-Majamaa

Omien suosikkien osalta aivan upea. En ole Andrea Arnoldin American Honeyta tai Ben Wheatleyn High-Risea edes nähnyt, mutta Kelly Reichardt, Jim Jarmusch ja Todd Solondz = <3.

Certain Women – Kukaan ei kohtele hiljaisuutta kuin Kelly Reichardt, kukaan ei tee pienestä ja arkisesta näin suurta ja toismaallista.

Elle – 77-vuotias Paul Verhoeven teki yhden uransa vimmaisimmista ja kiimaisimmista elokuvista. Ihan järjetön draivi ja u-käännöstä u-käännöksen perään.

Little Men – Ira Sachsin pieni gentrifikaatiokuvaus on kuin salaisuus jonka haluaisi jakaa mahdollisimman monelle. Olipa ilo nähdä tämä Zoo Palastin valtavassa loppuunmyydyssä teatterisalissa Berliinin elokuvajuhlilla.

Isäni Toni Erdmann – Isän ja tyttären – ja samalla kahden eri sukupolven – välistä suhdetta käsittelevä komedia kestää 2 tuntia 42 minuuttia, siinä on hirveästi ”tyhjäkäyntiä”, enkä leikkaisi siitä sekuntiakaan pois. Rytmi on täydellinen ja huumori osuvaa. Mikä olennaisinta, huumori on isän ja tyttären, ei elokuvantekijän ja katsojan välistä.

Hymyilevä mies – Suurenomainen elokuva, ja mitä pienten spontaanien hetkien magiaa! AAH!

Anni

Kaikki suuremman luokan leffat joita etukäteen odotin (esim. Ghostbusters, Suicide Squad ja X-men) olivat ihan kauheita, mutta onneksi oli myös jotain yllättävän hyviä elokuvia!

The VVitch: A New-England Folktale – The VVitch on hyytävän kammottava ja vaikuttava elokuva. Se viipyilee pimeässä metsässä ja harmaansävyisessä maisemassa vetäen voimansa vanhoista uskomuksista ja kauhujutuista. Tunnelma on piinaava alusta loppuun. Välillä tuntuu että happi ei riitä ja kuume nousee otsalle. Vahva tarinaan eläytyminen johtuu ennen kaikkea siitä että elokuvan maailma on toteutettu uskottavasti. 1630-luvun maatila rakennettiin elokuvaa varten vanhoja oppeja kunnioittaen ja taitavat näyttelijät puhuvat vanhahtavaa englantia. Upeasti kuvattua tarinaa säestää tuonpuoleinen musiikki. Elokuvantekijöiden onnistuminen näkyy siinä että tapahtumat, jotka ajatuksen tasolla kuulostavat naurettavilta, ovat elokuvassa kauhistuttavia. Vai milloin viimeksi kananmunan särkyminen nostatti kylmiä väreitä niskaan?

The Hunt for the Wilderpeople – The Hunt for the Wilderpeople on hauska ja vauhdikas kertomus nuoresta pojasta nimeltä Ricky Baker, joka ei tunnu sopeutuvan mihinkään sijaisperheeseen, vaan häntä pallotellaan paikasta toiseen kunnes eriskummallinen pariskunta Uuden-Seelannin erämailta päättää adoptoida hänet. Väärän ohjaajan ja näyttelijän käsissä Ricky olisi voinut olla todella ärsyttävä hahmo, mutta superlahjakas Julian Dennison tekee hänestä uskomattoman hauskan ja sympaattisen pikkupojan, joka vain etsii paikkaansa maailmassa. Elokuva liikkuu sydäntäsärkevän liikuttavista kohtauksista sulavasti huumorintäyteisiin hetkiin samalla kun tarttuva syntikkapoppi soi. Todella ihana elokuva.

Arrival – Arrival on älykäs scifi-elokuva. Se ei missään vaiheessa muutu hurjaksi toimintaseikkailuksi, vaikka tunnelma tihenee ajoittain todella jännittäväksi, kun katsoja yrittää päätellä mitä tapahtuu. Tämä ei ole huono asia. Arrival näyttää ja kuulostaa upealta, mutta sen oikea vahvuus on siinä, miten se käyttää hyväkseen elokuvan rakenteiden traditioita ja ajatuksiamme kielestä, muistoista ja ihmisyydestä. Millainen on todellinen kulttuurien yhteentörmäys? Miten elokuvan muoto eli sen kieli vaikuttaa elokuvan ymmärtämiseen?

The Lobster – Pimeämpää huumoria saa hakea. The Lobster on absurdi, ahdistava ja ajoittain jopa väkivaltainen, mutta silti erittäin hauska. Luulen, että elokuva vain paranee jokaisella katsomiskerralla, kun sen epäsovinnaiseen huumoriin tottuu. Colin Farrell on loistava yksinäisenä miehenä, joka kirjautuu hotelliin, josta joko löytää itselleen ikuisen kumppanin tai muuttuu eläimeksi. Elokuvan maailman säännöt ovat ensikuulemalta hiukan hassut mutta niihin suhtaudutaan tarinassa kuoleman vakavuudella, joten katsojan on vain mentävä rohkeasti mukana. Haastava ja kekseliäs.

The Girl with All the Gifts – Elokuva kaikille niille jotka kaipaavat zombi-genreen jotain uutta. Useat zombi-kertomukset välttelevät skenaarioita, joissa lapsista tulee zombeja, mutta The Girl with All the Gifts ei todellakaan jarruttele tämän suhteen vaan etenee rohkeasti sinne minne vain harva zombi-elokuva on tähän menessä uskaltanut mennä. Elävät kuolleet tuntuivat pitkästä aikaa oikeasti uhkaavilta ja tarinan henkilöt olivat uskottavia heikkouksineen ja motivaatioineen, joten heidän toivoi selviävän. Tämän seurauksena The Girl with All the Gifts on erittäin jännittävää katsottavaa. Mahtava soundtrack myös!

Vastaa