- Aron Campisanon The Master Plan -elokuva Vimeossa – indietuotantoa ison lammen takaa
- Night Visions 2010 -ohjelmisto julkistettu –
- The Pride & Prejudice & Zombies prequel trailer –
Eläviä kuvia, television kuvia
Arkistot /kirjoittaja
Sain vihdoin luettua läpi Vanity Fairin leffanumeron. Jutuista suurin osa oli varsin kiinnostavia, joten jätin joukosta pois vain Ali MacGraw -pläjäyksen, joka oli minusta aika tylsä.
Ensimmäisenä on John Hughesista kertova Sweet Bard of Youth, joka sisältää seuraavan anekdootin herran kirjoitustahdista: A spiral-bound logbook from 1985 finds Hughes keeping track of his progress on Ferris Bueller. The basic story line, he notes, was developed on February 25. It was successfully pitched the following day. And then he was off: “2-26 Night only 10 pages … 2-27 26 pages … 2-28 19 pages … 3-1 9 pages … 3-2 20 pages … 3-3 24 pages.” Wham-bam, script done. All in one week.
Ai että mä vihaan ihmisiä, joita krooninen vetkuttelu ei vaivaa.
Theory of Relativity esittelee Relativity Studiosin Ryan Kavanaugh’n, joka väittää pystyvänsä laskemaan elokuvan taloudelliset menestymismahdollisuudet etukäteen. Siis nenäkäs nulikka ja vieläpä ulkopuolelta tullut nousukas, joita Hollywoodin sisäänpäinlämpiävät piirit ei yleensä kauheasti jaksa arvostaa.
Toinen pomotarina kertoo elokuvateollisuuden kuuluisimmasta kampaajasta Jon Petersistä, joka kohosi Barbra Streisandin tukan kautta Batmanin sikarikkaaksi tuottajaksi. Studio Head keskittyy bisnestä enemmän tosin oikeastaan siihen, millainen hilsepussi Peters oikein on.
Coloring the Kingdom muistuttaa, että Disneyn tähtianimaattoreiden taustatukena puursi kokonainen alipalkattujen ja ylityöllistettyjen naisten tussaaja-armeija.
Lopuksi on vielä Richard Schickelin Brutal Attraction, jossa käydään läpi Kuin raivo härkä -leffan syntyä. Ei mitään erityisen uutta aiheeseen tutustuneille, mutta onpahan kompakti esitys Scorsesen ja De Niron suhteesta tuohon aikaan.
Tuoreimman numeron Michael Douglas ja Wall Street Money Never Sleeps -puffeissa ei ole mitään luettavaa, joten en edes linkkaa niihin.
[ elokuva, elokuvabisnes, john+hughes, jon+peters, raging+bull, vanity+fair ]
I Love You Phillip Morris -arvio löytyy Kaistalta. Mä itse asiassa diggasin sitä.
Disneyn uusin piirretty klassikko – saatana sentään niitä urpoja, jotka toistavat studion keksimää klassikko-fraasia joka helvetin lehtijutussa – Prinsessa ja sammakko oli ihan symppis varmaan siksi, että se oli täydellisen ennalta-arvattavan turvallinen ja sisäisen ristiriitainen Disney-satu. Toisin sanoen: katsokaa pinnan alle, perhe ja rakkaus on tärkeää, ahkeruus palkitaan … mutta lopulta kuitenkin hyvännäköinen mimmi saa prinssinsä ja kaikki ongelmat ratkevat perintörahoin.
Taqwacore -dokkarin kävin katsomassa DocLounge-klubilla, jonka kevätkausi on ehtinyt Helsingissä jo kolmanteen leffaansa. Lyhyesti: joka kolmas keskiviikko Dubrovnikissa (Coronan alakerrassa, siis) katsotaan dokkareita, joita ei hirveästi teatterilevityksessä näy. Nimellisesti islamopunkin syntyä käsitellyt Taqwacore oli ehkä pikemminkin keikkareppari, jonka pääosassa olivat yhdysvaltalaiset nuoret ja innokkaat miehet. Ei siis mikään erityisen syväluotaava katsaus maailmanuskonnon eri puoliin, vaan pikemminkin häilyvä lähikuva eräästä pienestä ihmisjoukosta.
A Single Man on tosi kaunis ja tosi tosi surullinen. Luulen, että jatkuva kuvien vääntely (nyt on värikylläinen, nyt on harmaa jne) kääntyy loppujen lopuksi itseään vastaan, sillä vaikka aluksi se tuntuu mukavalta lisältä kerrontaan, jossain vaiheessa se alkaa vain ärsyttää.
Olen ilmeisesti maailman ainoa ihminen, jonka mielestä Wolfman ei ollut puhdasta kuraa. Okei, Benicio Del Toro ja Anthony Hopkins näyttelee aivan eri tavoilla, mutta minusta turtunut unisuus sopi jotenkin 1800-luvun peruskankeaan brittifiilikseen. Varsinainen syy fanitukselle on kuitenkin se, etten muista ihan äsken nähneeni uutta leffaa, jossa käytetään suurta syväterävyyttä samalla tavalla. (Kieltämättä se on hieman erikoinen syy innostua elokuvasta.)
[ a+single+man, doclounge, elokuva, i+love+you+phillip+morris, pika-arvio, prinsessa+ja+sammakko, taqwacore, wolfman ]- Sama dialogi, viisi eri leffaa: Parallel Lines -traileri – Ridley Scottin lafka tuottaa ja telkkareitaan mainostava Philips maksaa viulut
- Ask a Film Location Scout – mainion Scouting NY -saitin pitäjä vastaa lukijakysymyksiin
- The HBO Auteur – David Simon (NYT Mag) –
- Suomalaisten kriitikoiden valitsemat 2000-luvun parhaat elokuvat – tietty galluB on täysin epävalidi, koska meikä ei ole mukana (via Atso)
- Deadline Hollywood will be interviewing TV showrunners – ekana Ed Bernero
- The complete Walker, Texas Ranger, starring Chuck Norris, reviewed – paras aloituslause millekään kritiikille ikinä: "Before my parents' separation and eventual divorce, in the early 1990s, Chuck Norris played a relatively small role in my life."
Ranskalaisten César-palkintopöydän putsannut Un prophète on jykevä vankila- ja rikoselokuva, jossa päähenkilön kalterien takaista elämää ehkä ihan snadisti glorifioidaan, mutta niinhän kaikissa mageissa leffoissa tehdään, eikö? Karun pelkistetty ulkoasu, kevytsosiologinen lähestymistapa ja hyvät pääosat.
Toveri Kokkonen & Co kävivät varmistamassa, että Master & Commander: Far Side of the World on edelleen 2000-luvun paras purjelaivaelokuva. Onhan se vallan mainio pätkä: sopivasti älytöntä äijäilyä, varmalla kädellä ohjattua toimintaa ja aivan julmetun hienot äänet. Hitusen ehkä miinusta käsiksen jälkiviisastelevasta aspektista, jossa melkein tehdään Darwinit mutta ei kuitenkaan.
Jali ja suklaatehdas (2004) on oikeastaan ekan 30 minuuttia ihan vallan sympaattinen ollakseen Tim “maneeri” Burtonin ohjaama. Mutta mitä pidemmälle mennään, sitä hölmömpi siitä tulee. Everybody has bleedin’ daddy issues, Johnny Depp yrittää olla hullumpi kuin kukaan koskaan missään yhteensä potenssiin kaksi eikä ne laulunumerotkaan ihan täysillä iskeneet. Plaah.
Burma VJ olisi voinut voittaa parhaan dokkarin Oscarin, mutta – kuten Denis Leary totesi – delfiinit ovat vaan niin ältsin söpöjä, että! Burmassa taas tyypit panee henkensä alttiiksi ihmisoikeuksien takia. Ja totta kai leffa saa multa journalistipisteitä, sillä miten usein nykyään pääsee symppaamaan toimittajia elokuvissa? Sitä kyllä tuumasin, että miten paljon kuvituskuvaa on rekonstruoitu. Ei se leffan uskottavuutta syö, mutta jäin vain miettimään, että miksi niin oli tehty, joka taas meinasi, että huomio meni sivuun itse asiasta. Pikkujuttuja.
Docpointin kakkosnäytöksessä tsekattu Miesten vuoro piti loppuunmyydyn Bristolin näpeissään alusta loppuun saakka. Onhan se julmetun hieno leffa, mutta minusta sitä vaivasi vähän ylikompressointi, eli kun kaikki kertomukset ovat aina hirveimpiä mahdollisia, jokaisen yksittäisen jutun teho laskee. Osaltaan varmaan siksi välissä oleva kevyempi episodi (jonka yllätystä en tahdo pilata) toimii niin hyvin: ympärillä on eroja, kuolemaa ja menetystä niin paljon, että nauru tuntuu todella katarttiselta.
[ burma+vj, elokuva, jali+ja+suklaatehdas, master+and+commander, miesten+vuoro, pika-arvio, un+prophete ]- Will Leitch: My Roger Ebert Story – koskettava kertomus siitä, miten Roger Ebertiä jumaloiva pitävä poika ensin sai yhteyden idoliinsa ja mitä sitten tapahtui / ei oikeastaan mitään tekemistä elokuvien kanssa, mutta Ebertistä kiinnostuneille kyllä
- Treme-traileri – ouais: "écrite par David Simon, papa de The Wire"
- Luc Besson: Les Aventures Extraordinaires d'Adele Blanc-Sec – traileria pukkaa / olenkohan mä lukenut sarjakuvan joskus, kun kansi näytti niin tutulta
Kalle kirjoitti, että elokuvateattereissa on parhaillaan ylitarjontaa hyvistä leffoista. Voipi olla.
Finnkinolla ihan ehdoton on tietenkin Kohtaamisia, josta tykkäsin enemmän kuin Pahasta perheestä, vaikka ei sekään huono ole. Muuten draamapuolelta kannattaa tsekata ainakin mainiot – joskin erittäin middlebrow’t – An Education ja A Single Man, ja kyllähän se Reitmanin ohjaama Up In The Air kanssa menettelee, tosin en kauheasti välitä lama-yt-olemme-tärkeitä-koska-aspektista. Mutta George Clooney on hyvä.
Lisäksi siellä pyörii kaksi hienoa dokkaria: Miesten vuoro ja Freetime Machos. Molemmat ovat kotimaisia ja käsittelevät miesaiheita, mutta ei pidä antaa sen hämätä. Itse lämpenin enemmän Machosille, koska Miesten vuoro on tosi jymäkkää tavaraa koko ajan (ahistaa niin maan kauheasti), kun taas Machos hengittää vapaammin. Edit: Jaa, Miesten vuoro onkin ensi-illassa vasta 26.3.
Apropoo: tuumasin, että voisi katsoa Prinsessa Mononoken vihdoin valkokankaalta. Torstaina klo 17.30, kuka lähtee mukaan? Ja pakkohan sitä on mielenkiinnosta mennä torstaina 25. päivä kattomaan Python-oratorio Not The Messiah (He’s A Very Naughty Boy).
Lisäksi Arkistossa on tiistaina Das Boot, keskiviikkona Welcome to Sarajevo ja Brokeback Mountain.
[ elokuva, helsinki, suositus ]