Ranskalaisten César-palkintopöydän putsannut Un prophète on jykevä vankila- ja rikoselokuva, jossa päähenkilön kalterien takaista elämää ehkä ihan snadisti glorifioidaan, mutta niinhän kaikissa mageissa leffoissa tehdään, eikö? Karun pelkistetty ulkoasu, kevytsosiologinen lähestymistapa ja hyvät pääosat.

Toveri Kokkonen & Co kävivät varmistamassa, että Master & Commander: Far Side of the World on edelleen 2000-luvun paras purjelaivaelokuva. Onhan se vallan mainio pätkä: sopivasti älytöntä äijäilyä, varmalla kädellä ohjattua toimintaa ja aivan julmetun hienot äänet. Hitusen ehkä miinusta käsiksen jälkiviisastelevasta aspektista, jossa melkein tehdään Darwinit mutta ei kuitenkaan.

Jali ja suklaatehdas (2004) on oikeastaan ekan 30 minuuttia ihan vallan sympaattinen ollakseen Tim “maneeri” Burtonin ohjaama. Mutta mitä pidemmälle mennään, sitä hölmömpi siitä tulee. Everybody has bleedin’ daddy issues, Johnny Depp yrittää olla hullumpi kuin kukaan koskaan missään yhteensä potenssiin kaksi eikä ne laulunumerotkaan ihan täysillä iskeneet. Plaah.

Burma VJ olisi voinut voittaa parhaan dokkarin Oscarin, mutta – kuten Denis Leary totesi – delfiinit ovat vaan niin ältsin söpöjä, että! Burmassa taas tyypit panee henkensä alttiiksi ihmisoikeuksien takia. Ja totta kai leffa saa multa journalistipisteitä, sillä miten usein nykyään pääsee symppaamaan toimittajia elokuvissa? Sitä kyllä tuumasin, että miten paljon kuvituskuvaa on rekonstruoitu. Ei se leffan uskottavuutta syö, mutta jäin vain miettimään, että miksi niin oli tehty, joka taas meinasi, että huomio meni sivuun itse asiasta. Pikkujuttuja.

Docpointin kakkosnäytöksessä tsekattu Miesten vuoro piti loppuunmyydyn Bristolin näpeissään alusta loppuun saakka. Onhan se julmetun hieno leffa, mutta minusta sitä vaivasi vähän ylikompressointi, eli kun kaikki kertomukset ovat aina hirveimpiä mahdollisia, jokaisen yksittäisen jutun teho laskee. Osaltaan varmaan siksi välissä oleva kevyempi episodi (jonka yllätystä en tahdo pilata) toimii niin hyvin: ympärillä on eroja, kuolemaa ja menetystä niin paljon, että nauru tuntuu todella katarttiselta.