I Love You Phillip Morris -arvio löytyy Kaistalta. Mä itse asiassa diggasin sitä.

Disneyn uusin piirretty klassikko – saatana sentään niitä urpoja, jotka toistavat studion keksimää klassikko-fraasia joka helvetin lehtijutussa – Prinsessa ja sammakko oli ihan symppis varmaan siksi, että se oli täydellisen ennalta-arvattavan turvallinen ja sisäisen ristiriitainen Disney-satu. Toisin sanoen: katsokaa pinnan alle, perhe ja rakkaus on tärkeää, ahkeruus palkitaan … mutta lopulta kuitenkin hyvännäköinen mimmi saa prinssinsä ja kaikki ongelmat ratkevat perintörahoin.

Taqwacore -dokkarin kävin katsomassa DocLounge-klubilla, jonka kevätkausi on ehtinyt Helsingissä jo kolmanteen leffaansa. Lyhyesti: joka kolmas keskiviikko Dubrovnikissa (Coronan alakerrassa, siis) katsotaan dokkareita, joita ei hirveästi teatterilevityksessä näy. Nimellisesti islamopunkin syntyä käsitellyt Taqwacore oli ehkä pikemminkin keikkareppari, jonka pääosassa olivat yhdysvaltalaiset nuoret ja innokkaat miehet. Ei siis mikään erityisen syväluotaava katsaus maailmanuskonnon eri puoliin, vaan pikemminkin häilyvä lähikuva eräästä pienestä ihmisjoukosta.

A Single Man on tosi kaunis ja tosi tosi surullinen. Luulen, että jatkuva kuvien vääntely (nyt on värikylläinen, nyt on harmaa jne) kääntyy loppujen lopuksi itseään vastaan, sillä vaikka aluksi se tuntuu mukavalta lisältä kerrontaan, jossain vaiheessa se alkaa vain ärsyttää.

Olen ilmeisesti maailman ainoa ihminen, jonka mielestä Wolfman ei ollut puhdasta kuraa. Okei, Benicio Del Toro ja Anthony Hopkins näyttelee aivan eri tavoilla, mutta minusta turtunut unisuus sopi jotenkin 1800-luvun peruskankeaan brittifiilikseen. Varsinainen syy fanitukselle on kuitenkin se, etten muista ihan äsken nähneeni uutta leffaa, jossa käytetään suurta syväterävyyttä samalla tavalla. (Kieltämättä se on hieman erikoinen syy innostua elokuvasta.)

Ranskalaisten César-palkintopöydän putsannut Un prophète on jykevä vankila- ja rikoselokuva, jossa päähenkilön kalterien takaista elämää ehkä ihan snadisti glorifioidaan, mutta niinhän kaikissa mageissa leffoissa tehdään, eikö? Karun pelkistetty ulkoasu, kevytsosiologinen lähestymistapa ja hyvät pääosat.

Toveri Kokkonen & Co kävivät varmistamassa, että Master & Commander: Far Side of the World on edelleen 2000-luvun paras purjelaivaelokuva. Onhan se vallan mainio pätkä: sopivasti älytöntä äijäilyä, varmalla kädellä ohjattua toimintaa ja aivan julmetun hienot äänet. Hitusen ehkä miinusta käsiksen jälkiviisastelevasta aspektista, jossa melkein tehdään Darwinit mutta ei kuitenkaan.

Jali ja suklaatehdas (2004) on oikeastaan ekan 30 minuuttia ihan vallan sympaattinen ollakseen Tim “maneeri” Burtonin ohjaama. Mutta mitä pidemmälle mennään, sitä hölmömpi siitä tulee. Everybody has bleedin’ daddy issues, Johnny Depp yrittää olla hullumpi kuin kukaan koskaan missään yhteensä potenssiin kaksi eikä ne laulunumerotkaan ihan täysillä iskeneet. Plaah.

Burma VJ olisi voinut voittaa parhaan dokkarin Oscarin, mutta – kuten Denis Leary totesi – delfiinit ovat vaan niin ältsin söpöjä, että! Burmassa taas tyypit panee henkensä alttiiksi ihmisoikeuksien takia. Ja totta kai leffa saa multa journalistipisteitä, sillä miten usein nykyään pääsee symppaamaan toimittajia elokuvissa? Sitä kyllä tuumasin, että miten paljon kuvituskuvaa on rekonstruoitu. Ei se leffan uskottavuutta syö, mutta jäin vain miettimään, että miksi niin oli tehty, joka taas meinasi, että huomio meni sivuun itse asiasta. Pikkujuttuja.

Docpointin kakkosnäytöksessä tsekattu Miesten vuoro piti loppuunmyydyn Bristolin näpeissään alusta loppuun saakka. Onhan se julmetun hieno leffa, mutta minusta sitä vaivasi vähän ylikompressointi, eli kun kaikki kertomukset ovat aina hirveimpiä mahdollisia, jokaisen yksittäisen jutun teho laskee. Osaltaan varmaan siksi välissä oleva kevyempi episodi (jonka yllätystä en tahdo pilata) toimii niin hyvin: ympärillä on eroja, kuolemaa ja menetystä niin paljon, että nauru tuntuu todella katarttiselta.

Finnkinolla ihan ehdoton on tietenkin Kohtaamisia, josta tykkäsin enemmän kuin Pahasta perheestä, vaikka ei sekään huono ole. Muuten draamapuolelta kannattaa tsekata ainakin mainiot – joskin erittäin middlebrow’t – An Education ja A Single Man, ja kyllähän se Reitmanin ohjaama Up In The Air kanssa menettelee, tosin en kauheasti välitä lama-yt-olemme-tärkeitä-koska-aspektista. Mutta George Clooney on hyvä.

Lisäksi siellä pyörii kaksi hienoa dokkaria: Miesten vuoro ja Freetime Machos. Molemmat ovat kotimaisia ja käsittelevät miesaiheita, mutta ei pidä antaa sen hämätä. Itse lämpenin enemmän Machosille, koska Miesten vuoro on tosi jymäkkää tavaraa koko ajan (ahistaa niin maan kauheasti), kun taas Machos hengittää vapaammin. Edit: Jaa, Miesten vuoro onkin ensi-illassa vasta 26.3.

Apropoo: tuumasin, että voisi katsoa Prinsessa Mononoken vihdoin valkokankaalta. Torstaina klo 17.30, kuka lähtee mukaan? Ja pakkohan sitä on mielenkiinnosta mennä torstaina 25. päivä kattomaan Python-oratorio Not The Messiah (He’s A Very Naughty Boy).

Lisäksi Arkistossa on tiistaina Das Boot, keskiviikkona Welcome to Sarajevo ja Brokeback Mountain.

Leikkaaminen:

Äänileikkaaminen:

Huomenna ensi-iltansa saava Green Zone tuli arvioitua Kaistalle.