Huomenna ensi-iltansa saava Green Zone tuli arvioitua Kaistalle.
[ arvostelu, elokuva, green+zone ]Eläviä kuvia, television kuvia
Arkistot / asiasana: arvostelu
Jos tästä joukosta jotain tiivistelmää voi tehdä, niin näemmä en tykkää kauhuelokuvista, en tykkää liian avoimista tarinoista, en tykkää liian yksinkertaisista kertomuksista enkä nopeasti leikatuista kuvista. Kuten toveri J.M. asian aikanaan ilmaisi: Olet samanlainen populisti kuin [sanomalehtikriitikko N.N.], mutta sentään fiksumpi kuin se.
12 Rounds, (500) Days of Summer, A Serious Man, Antichrist, Bolt, Curious Case of Benjamin Button, Bronson, Brothers Bloom, Brüno, Capitalism – A Love Story, Changeling, Che – kapinallinen, Drag Me To Hell, Enkelit ja demonit, The Final Destination 3D, Gamer, Gomorra, Gran Torino, Haunting in Connecticut, Imaginarium of Doctor Parnassus, Pelham 1-2-3, Duplicity / Kaksinaamaista peliä, The Hangover / Kauhea kankkunen, Elegy / Kauneuden valta, Inglourious Basterds / Kunniattomat paskiaiset, Limits of Control, Mammutti, Michael Jackson’s This Is It, Miehet jotka vihaavat naisia, Milk, Möröt vastaan muukalaiset, Muukalainen, My Bloody Valentine 3D, Observe & Report / Ostarin superstevari, Paranormal Activity, Pride and Glory, Crossing Over / Rajattu maa, Ralliraita, Revolutionary Road, Saiturin joulu, Särkyneet syleilyt, Scar 3D, Skavabölen pojat, Slumdog Millionaire / Slummien miljonääri, Taking Woodstock, Knowing / Tieto, Täällä Pohjantähden alla, Twilight – Uusikuu, Up, W, Waltz With Bashri, Year One
[ 2009, arvostelu, elokuva ]
Tatu innostui District 9:stä oikein kunnolla.
Minäkin odotin sitä innolla, pidin näkemästäni – ja olin leffan jälkeen sitä mieltä, että ei tämä nyt ihan ehkä vastannut hypetykseen. Siinä on toki pirusti hienoa: röppöisen arkisena efektileffana D9 on mahtava, aivan Children of Menin tasoa. Siinä on power armor, joita ei nähdä koskaan liikaa. (Minut on helppo tehdä onnelliseksi.)
Diggailin alun dokkarimeininkiä, joskin minua vaivasi se, että kamera oli monasti mahdottomissa paikoissa, kuten salamyhkäisiä hommia puuhailevien ötököiden mökissä. Totta kai sille on dramaturginen perustelu, mutta jos halutaan lunastaa uskottavuuspisteet käyttämällä mukamas aitoa arkistokuvaa, niin sitten pidetään näkökulmasta kiinni. Samasta syystä minua vähäsen ärsytti siirtymä suoraan kerrontaan. Kakkua ei voi sekä syödä että säästää, sanoi anglismi.
Toinen mainio juttu oli muukalaisten puhe, jonka sisällöstä ymmärsi vain sen verran, mitä ihmiset sattuivat omissa puheissaan toistamaan. Tosin käsittääkseni tässä oli kysymyksessä pressinäytännön ominaisuus, ei virhe ja teattereissa muukalaispöpinät on tekstitetty. Buu!
Varsinaisesti minua kuitenkin jäi rassaamaan se, että rasismiteema vähän katoaa takaa-ajojen ja pyssyttelyjen taustalle. Muutenkin tuppaa käymään niin, että mitä enemmän juoni alkaa jyskytellä päälle, sitä vähemmän se kiinnostaa. Niin kauan kuin mahdollisuudet ovat auki, voisi luvassa olla vaikka mitä jänskää, mutta lopulta päädytään taittelemaan kukkasia.
Ongelma on siis tiivistettynä siinä, että vaikka leffa näyttää varsin hyvältä, ei se jaksa pitää täysin kiinni omista kerrontaparametreistaan (!) ja toisekseen scifistinen allegoria jää vähän platkuksi. Suvaitsevaisuus hyvä, suuryritykset paha. Plääh.
…………………………………………………
Vähän samanlaisista pulmista kärsii Duncan Jonesin Moon, jonka Espoo Cinén raati rankkasi kilpasarjan ykköseksi tänä vuonna. Leffan pieni budjetti on käytetty varsin viisaasti, sillä fiilis on kova: Kuussa ollaan, yksinäistä on ja avaruusasema näyttää vahvasti 1970-lukulaiselta. (Se on tässä yhteydessä hyvä asia.)
Vaikka elokuvassa käsitellään isoja, ihmisyyden perimmäisiä saloja sivuavia teemoja, on se muodoltaan mysteeri – ja siitä seuraa, että sillä on samanlainen juonivetoisen rainan ongelma kuin District 9:llä. NImittäin niin kauan kuin lähinnä fiilistellään ja ihmetellään outoja tapahtumia muttei selitetä niitä, on meno kiehtovaa.
Vaan annas olla, kun päästään kakkosnäytöksen loppupuolelle ja homma lähtee ratkeamaan. Eipä siinä enää kauheasti ihmisyyttä mietitä, kun juostaan kelloa vastaan.
Mainittakoon, että suuresti ihailemani Children of Men kärsii samasta ongelmasta. Se oli toisella katsomiskerralla paljon tylsempi kuin ensimmäisellä, koska – aivan niin – alun tunnelmanrakentelusta ja maailmanluomisesta siirrytään takaa-ajoon. Kyseinen takaa-ajo on tehty julmetun hyvin, mutta osioiden eriparisuus töksähtää silti vähän.
Moonilla on toinenkin yhtäläisyys District 9:n kanssa. Sen näkemys turmion aiheuttajasta on nimittäin täsmälleen yhtä kyberpunkkia, eli nähty, koettu ja käsitelty ennenkin.
Jos näkemykset leffoista pitäisi tiivistää yhteen sanaan, D9 saisi suosituksen ja Moon ei. Näillä eväillä ei vielä scifiä pelasteta.
[ arvostelu, district+9, elokuva, moon, scifi ]
Elokuvia ei voi katsoa tai arvostella pelkkinä elokuvina, yksittäisinä olevaisuudessa lilluvina teoksina. Jos katsoo useamman kuvan peräkkäin, saattaa A vaikuttaa B:tä heikommalta ihan vain siksi, että B teki suuren vaikutuksen. (Erikoistapaus tästä on, kun katsoo elokuvafestivaalilla väsyneenä niin monta elokuvaa putkeen, ettei oikein ole varma, että mitä missäkin tapahtui ja milloin – mutta se on oikeastaan aika mukava olotila.)
Näin eilen pressinäytöksessä ensin 500 Days of Summerin ja heti perään Away We Gon. Kirjoittanen niistä myöhemmin tarkemmin, mutta nyt halusin vain sanoa, että elokuvien järjestys oli väärä. Molemmat ovat quicky as hell, eli niissä on paljon hassuja juttuja ja söpöjä ihmisiä ja erikoisia yhteensattumia. Molemmissa on muuten myös ihan liikaa akustisen kitaran näppäilyä ja Nick Drakelta kuulostavia mieslaulajia.
Anyhows. 500 Days on romanttinen komedia, jonka kikkana on hujanhajan sekoitettu aikarakenne. Lisäksi siinä nähdään himputin söpö Zooey Deschanel ja aivan järjettömän hyvin näyttelevä Joseph Gordon-Lewitt. Tämä ei ole rakkaustarina
, toteaa kertoja jo ensimmäisessä kohtauksessa. Kaunis tyttö särkee pojan sydämen -tarinat tuntuvat tehoavan minuun kumman hyvin, sillä olin leffan lievästä kikkailunhimosta huolimatta varsin liikuttunut.
Away We Go* taas on melankolisen oloinen tutkielma rikkinäisistä perheistä, kukin omallaan tavallaan hajonneesta. Saattaa olla, että Dave Eggersillä on jotain tekemistä asian kanssa, mutta tuota… Pointtini on siinä, että kun olin ensin innostunut 500 Daysistä, vaikutti Away We Go jotenkin lattealta. Se saattaa ollakin sitä, mutta luulen, että mikäli olisin katsonut surumielisen dysfunktioperhevinjettikokoelman ensin, olisin pitänyt siitä enemmän. Lievän masentumisen päälle olisi ollut hauska tutustua ihanaan Summeriin.
Mutta niin ei käynyt.
*: Away We Gossa on yksi todella kaunis kuva, jota voisi hyvin syyttää tarpeettomaksi, mutta se on vain niin kaunis: laskeutuva lentokone heijastuu pilvenpiirtäjän laseista. Ensin se näkyy yhdessä paneelissa vähän vääristyneenä, sitten se monistuu kahdeksi tai kolmeksi eri tavalla mutkalle menneeksi koneeksi ja niin edelleen. Olen iloinen, että kuva oli mahdutettu mukaan.
[ 500+days+of+summer, arvostelu, away+we+go ][ antichrist, arvostelu, elokuva, lars+von+trier ]Ensin: Lars von Trier. Sitten: ANTI CHRIST. Marssijärjestys on selvä: yleisö tietää tulleensa katsomaan Von Trierin elokuvaa ja Von Trier tekee kaikkensa saadakseen meidät kääntämään katseemme, järkyttymään, tuntemaan jotain. Voiko sen varjolla tehdä mitä tahansa?
[…]
Viimeistään nyt on myönnettävä, etten oikein tiedä, mitä sanoa Antichrististä. Osaan jossain määrin analysoida tuntemukseni ja kertoa keinot, joilla elokuva ne synnytti, mutta jonkinlaisen syvemmän tarkoituksen esiinkaivaminen tuntuu mahdottomalta ja ehkä turhaltakin.
Liekö mahdollista, että huonot elokuvat kuvaavat aikaansa paremmin kuin hyvät? Mielessäni on nimenomaisesti Juokse tai kuole, vuonna 1987 teattereihin tullut Schwarzenegger-leffa, joka on täydellinen tiivistelmä sekä 1980-luvun Yhdysvalloista ja Arnoldin elokuvaurasta juuri silloin.
Elokuvalla on ainakin nimellisesti ohjaaja, mutta on hankala kuvitella, että Paul Michael Glaser olisi tehnyt paljon muuta kuin kuunnellut huolellisesti tähtinäyttelijänsä mielipiteitä ja osoittanut Arrin oikeaan suuntaan oikeaan aikaan.
Oikea aika on ilmeisesti ollut se, kun Arnold on sanonut jotain hauskaa –
onelinereitä nimittäin riittää. Metapisteitä on annettava I’ll be backista
ja normaaleja pisteitä sellaisista pistämättömistä sutkauksista kuin Subzero, now plain zero
, Buzzsaw took care of my traveling arrangements
, Jesus Christ! – Guess again
ja erittäin Commando-mainen He had to split
. Selitys samankaltaisuudelle voi löytyä esimerkiksi siitä, että Steven E. de Souza kirjoitti molemmat rainat.
Humorististen repliikkien määrä – tai ehkä pikemminkin virne, jonka metodinäyttelijämme pakottaa kasvoilleen niitä laukoessaan – muistuttaa siitä, että Iso-Arskan ura oli juuri pääsemässä kammottavimpaan vaiheeseensa. Onneksi tässä elokuvassa saadaan vielä nauttia A:n ydinosaamisesta, eli pullistuvista silmistä, kuristusotetta seuraavasta gärgrghfäälgähääh!
-korinasta ja julmetun jäykän näköisestä juoksusta.
Bonuspisteitä myönnetään keltaisesta Adidas-asusta, käsittämättömän pitkästä tanssikohtauksesta, kiroilevasta mummosta, tuhansista elokuvaan palkatuista ammattipainijoista, lihavasta oopperalaulajasta ja etenkin tappavasta lätkäveskasta. Jumalauta – onko ihmiskunta koskaan kohdannut mitään pelottavampaa kuin luistelevan tappokoneen?
(On.)
Elokuvassa ei sen nimen huomioiden kyllä juosta mitenkään mahdottomasti. Lentokentällä stuntti näyttää sprinttaavan ihan tosissaan, mutta itse pelikentällä Arnold jolkottelee melkoisen leppoisasti, niin kuin nyt iso mies tekee. Olen muuten sitä mieltä, että Juokse tai kuole
on kuvaavampi ja siten parempi nimi kuin lievän epämääräinen The Running Man
. Kerrankin näin päin.
Mutta miksi muka huono elokuva olisi parempi aikakapseli kuin onnistunut taideteos? Perustelen väitettä samalla nojatuolifilosofisella oivalluksella, jonka Robin Williamsin esittämä psykopaatti esitteli One Hour Photossa: ihmiset ottavat valokuvia onnellisista hetkistä, eivät onnettomista.
Toisin sanoen: hyvät elokuvat ovat kauniita muistoja ajoista, jolloin kaikki oli hyvin ja olimme samaa mieltä asioista. Sen sijaan huonot (kaupalliset) elokuvat paljastavat armotta sen, minkä ajateltiin myyvän eli mikä oli lähinnä liskoaivojamme. Juokse tai kuole esittäytyy mukamas mediasatiirina, joka kritisoi töllön lähettämää aivotonta väkivaltahuttua. Kuulostaa aika sopivalta Reaganin ajalle.
[ 1980-luku, arnold+schwarzenegger, arvostelu, elokuva, juokse+tai+kuole ]Sosiopaattikomedia on mielenkiintoinen elokuvan laji. Miten suhtautua leffaan, jonka päähenkilö on selvästi hullu eikä edes sympaattisella tavalla? Hän pieksee lapsia, ahdistelee maahanmuuttajia ja käytännöllisesti katsoen raiskaa umpikänniin juottamansa naisen. Nauru jää kurkkuun.
Jossain vaihtoehtoisessa maailmankaikkeudessa Steven Soderbergh antoi Tony Gilroyn huolehtia Ocean’s 11 -elokuvan jatko-osasta. Gilroy säilytti olennaiset osat – vekkulit hahmot, ylimonimutkaiset juonet ja huumorin – ja maailmaan putkahti ummehtuneen Ocean’s 12:n sijaan Kaksinaamaista peliä, joka on vallan mainio elokuva.
[ arvostelu, duplicity, elokuva, my+bloody+valentine+3d, observe+and+report ]Kasarisplättikseen perustuvan My Bloody Valentine 3D:ssa aikakauden ja lajityypin peruspalaset ovat kasassa. On yliluonnolliseen vivahtava tappaja, jolla on ikoninen ulkoasu (hakku, kaasunaamari ja mainarihaalarit). On joukko teinejä, jotka tutustuvat lihallisuuden iloihin monessakin mielessä, lähinnä siis vapaaehtoisen seksin ja ei-vapaaehtoisen väkivallan merkeissä.
- Studiot uskottelee, että lipunmyynti on heikkoa, jotta menestykset vaikuttaisivat isommilta (LA Times) – John says that, week after week, he finds himself in conversations with studios determined to spin expectations about their films as far downward as possible. Some studios — the worst offender being 20th Century Fox, he says — come up with projections for their films that are so "absurdly low" that they're hardly worth paying any attention to. As he puts it: "If Fox's estimates to me had come true, all of their movies would have bombed."
- Al Pacino näyttelee Gladwellin Blink-kirjan leffasovituksessa – The son has that Blink thing going — he can size up people and situations on a dime. The Pacino character spots this, and both wants to help the boy find himself and use him to make some dough on Wall Street.
- Elokuva-arvostelu: Enkelit ja demonit – Tavallaan Ron Howard on täydellinen tekijä tällaiselle elokuvalle. Howard on ohjaaja vailla ominaisuuksia, joka harvoin epäonnistuu täysin ja tuottaa välillä jopa vallan mainioita elokuvia. Niistä ei kuitenkaan koskaan löydy ohjaajan auteur-tyyppistä sormenjälkeä, sillä Howardille sujuva tarinankerronta tuntuisi olevan arvoista tärkein. Sillä opilla on tästäkin saatu sujuva 150-minuuttinen möhkäle. Huonomminkin voisi käydä.
- Elokuva-arvostelu: Scar 3D – Näin erittäin todentuntuista unta, jossa kävelin videovuokraamoon 1980-luvulla. Nappasin hyllystä uusimman kauhuelokuvan ihan vain kannen perusteella ja menin vhs-nauhan kanssa kotiin. Aloin katsoa elokuvaa, kunnes yhtäkkiä heräsin ja tajusin, että se olikin ”Suomen ensimmäinen uuden tekniikan kolmiulotteinen kauhuelokuva”, Scar 3D:n.
- Elokuva-arvostelu: Che – Kapinallinen – 1980-luvulla mainoslause sanoi, että maaseutua ei voi tuoda. Che Guevara oli täsmälleen päinvastaista mieltä: hän uskoi, että vallankumouksen voi viedä, nimittäin Kuubasta muihin valtioihin. Väärässä oli.
- Elokuva-arvostelu: Mammutti – Moodyssonin valkoisen miehen taakka manifestoituu tarinoiksi, jotka ovat hitusen saarnaavia mutta kiistämättömän jaloin aattein tehty. Kuten nyt vaikka Mammutti, joka on tarina kahdesta rikkaasta länsimaalaisesta ja kahdesta köyhästä aasialaisesta.
- Elokuva-arvostelu: 12 Rounds – Puhutaan suoraan: 12 Rounds on huono elokuva. Enkä nyt tarkoita, että se on huono filmifriikkien käyttämien ”elokuva on humanistista taidetta” -kriteerien mukaan. Tarkoitan, että se on suttuisen oloinen, persoonaton ja sekava nykytoimintaelokuva.
- Elokuva-arvostelu: Möröt vastaan muukalaiset – Pääosassa on Susan, 15-metrinen jättiläisnainen (Jättiläisnaisen hyökkäys, 1953). Muita sankareita ovat hyytelömäinen B.O.B. (Valuva kuolema, 1958), torakkapäinen tiedemies (Kärpänen, 1958), kalan ja ihmisen yhdistävä Puuttuva rengas (Mustan laguunin hirviö, 1954) ja Ötökkäsaurus (Mothra, 1961). Onneksi Möröt vastaan muukalaiset ei sentään seiso pelkkien leffaviittausten varassa, vaan tarina toimii omillaankin. Muukalaisten laskeutuessa sentään vinkataan ensin ensin Kolmannen asteen yhteyteen, sitten Star Trekiin ja lopuksi Beverly Hillsin kyttään.
- Elokuva-arvostelu: Gran Torino – Kowalskin suurin vahvuus elokuvahahmona on siinä, että Clint Eastwood tuo häneen mukanaan kaikki aiemmat kovanaaman roolinsa. Ei taida olla toista näyttelijää, jonka roolittamisella olisi saavutettu sama tulos. Mutta Mulkvqist-Eastwood ei ole ikuinen mulkvqist, hän ei voi olla sitä enää 2000-luvulla. Yrittääkö hän sovittaa menneitä tekojaan? Vai onko Eastwood kiero nero, joka tietää täsmälleen, miten voi imagoaan väännellä?
- Elokuva-arvostelu: Miehet jotka vihaavat naisia – Ruotsissa kaikki on hyvin ja ehkä juuri siksi tarinat ruotsalaisesta kurjuudesta tuntuvat pahalta. Miehet jotka vihaavat naisia on juuri sellainen tarina, joskin siinä luodataan pikemminkin kansakunnan kollektiivisia traumoja kuin samhälletin akuutteja ongelmia.
- Elokuva-arvostelu: Pride and Glory – Jos tässä vaiheessa tuntuu, että Pride and Glory on stereotyyppinen pahat ja hyvät poliisit -elokuva, niin… olet oikeassa. Kaiken järjen mukaan kyseessä pitäisi olla videovuokraamon alahyllyltä löytynyt b-julkaisu, joka otetaan mukaan kun mitään muutakaan ei ole katsomatta. Käsikirjoittaja Joe Carnahan ohjasi muutama vuosi sitten Narcin, johon oli kaadettu melkoinen kasa 1970-luvun kyttäkuvien kliseitä.
- TV Tropes – Tropes are devices and conventions that a writer can reasonably rely on as being present in the audience members' minds and expectations. On the whole, tropes are not clichés. The word clichéd means "stereotyped and trite". In other words, dull and uninteresting. We are not looking for dull and uninteresting entries. We are here to recognize tropes and play with them, not to make fun of them.
- Val Kilmer for Governor? (The Daily Beast) – luoja meitä varjele työttömiksi jääviltä näyttelijlöiltä
- The Star Trek New Voyages torrent tracker – fanifilmejä
- Elokuva-arvostelu: Bolt – Tarina kertoo, että Disneyn johtoon astunut John Lasseter purki ongelmallisen Boltin alkutekijöihinsä ja kasannut palasista uuden, paremman elokuvan. Olisi kiinnostavaa tietää, millaisia nuo ongelmat olivat. Nyt lopputulos on oikein ammattitaitoisen oloinen ja erittäin disneymäisellä viestillä täytetty kertomus itsensä löytämisestä, vastuusta ja ihmisarvosta (vai pitääkö sanoa koira-arvosta?). Mutta ei tässä vielä jonkun Wall-E:n tai Ihmeperheen asemaa uhata.
- Elokuva-arvostelu: Waltz with Bashir – Animaation uudelleentulkitsevaan luonteeseen sisältyy Bashirissa muuan vallan oivaltava seikka. Koko elokuva on nimittäin matka muistoihin ja uniin, eli toisin sanoen tapahtumiin, joista kertoja-ohjaaja ei voi olla täysin varma. Animaation luoma lievästi etäännyttävä efekti sopii itse asiassa kertomuksen sisältöön täydellisesti. Molemmat tavoittelevat totuutta, mutta eri tavoin.
- Elokuva-arvostelu: Benjamin Buttonin uskomaton elämä – F. Scott Fitzgeraldin novelliin perustuvassa tarinassa Forrest Gu– siis Benjamin Button syntyy vanhana, jää isänsä hylkäämäksi ja kasvaa nuoremmaksi vanhainkodissa. Elämänsä mittaan Gum– eiku Button näkee 1900-luvun historiallisia merkkipaaluja ja kohtaa ihmisiä, jotka opettavat häntä elämään hyvin.
- Elokuva-arvostelu: Ralliraita – Ensimmäiset viisi minuuttia mietin, että Ralliraitahan on aika hauska. Heikki Silvennoinen on hyvässä vedossa ja vitsit naurattavat. Loput 81 minuuttia olinkin sitä mieltä, että miksei tämä jo lopu.
- Buster Kino eli Hannu Björkbackan elokuva-aiheiset sivut – on siellä tosin muutakin