Katsoin eilen egyptiläisen kolmetuntisen melodraaman Yacoubian – talo Kairossa (2006).

Egyptiläiseen bestseller-kirjaan perustuvassa egyptiläisessä menestyselokuvassa talon asukkaat muodostivat varsin selvän allegorian egyptiläisestä yhteiskunnasta ja sen ongelmista. Oli yläluokkaan kohonnut korruptoitunut poliitikko joka halusi ostaa itselleen salaa toisen, nuoremman vaimon uskontoon tukeutuen. Oli nuori, köyhä poika, joka ajautui lopulta terroristiksi tultuaan sananmukaisesti yhteiskunnan pieksemäksi yrittäessään hakeutua haluamaansa ammattiin. Oli nuori nainen, jota työnantajanköriläät käyttivät seksuaalisesti hyväkseen. Oli homoseksuaali vanhempi mies, jonka taipumukset tiedettiin, mutta joista ei ääneen puhuttu, koska mies muuten menestyi. Ja niin edelleen.

Magnolian tai Happinessin tapaan mosaiikkimainen elokuva ei esittänyt lukuisista päähenkilöistään kuin muutaman varauksettoman sympaattisina, mutta ei toisaalta mitenkään alleviivaavasti heitä tuominnutkaan. Sen sijaan yhteiskunnan tilan se tuomitsi rappioksi erittäin suorasanaisesti. Se siis tuli hyvin selväksi, että kirjoittaja Alaa’ Al-Aswany ja ohjaaja Marwan Hamed eivät olleet ainakaan asettuneet kuvaamiensa asiaintilain puolelle, eivätkä siis kannattaneet naisten alistamista, uskontoon tukeutuvaa kaksinaismoralismia, kostonhimoon perustuvaa väkivaltaisuutta ja niin edelleen. Kauttaaltaan tyylikkäästi kuvatun ja vahvasti näytellyn elokuvan avainkohtauksessa elokuvan sympaattisin mieshahmo, mennyttä Egyptiä edustava harmaantuva herra, julisti keskellä katua maansa menetetyksi ja pilatuksi, kameran kieppuessa hänen ympärillään niin, että katsojalle tuli taatusti selväksi, että puhuja tarkoittaa muun muassa lähes kaikkea Yacoubianissa nähtyä.

Tämä kaikki on täältä “ulkopuolelta” katsoen jokseenkin selvää. Elokuvateatterista kotiin pyöräillessäni sitten mietin, että mitenkähän egyptiläiset itse mahtavat teosta katsoa. Pari vuotta sitten valmistunut Yacoubian oli ilmeisesti kotimaassaan yksi kaikkien aikojen suurimpia menestyksiä, vaikka (tai juuri siksi, että) sen sisältöä myös paheksuttiin suuresti. Ilmeisesti suurimman kohun Egyptissä herätti homoseksuaalisten ihmisten avoin ja realistinen esittäminen – siitä huolimatta, että vanhemman homon viettelemän nuoren miehen voi elokuvan lopussa jopa tulkita saavan rangaistuksen “hairahduksestaan”, mitä voisi täältä Pohjoismaista käsin tietenkin pitää jopa draamallisesti homovihamielisenä.

Joka tapauksessa, meikäläisittäin katsoja kavahtaa tietenkin homoseksuaalisuuden näyttämistä paljon enemmän tapoja, millä tarinan miehet kohtelevat naisia: esineellistämistä, alistamista, väkivaltaa ja niin edelleen. Jos ne (samoin kuin tietysti korruptio, uskonnollinen fanatismi jne) eivät todella herättäneet kotimaassaan kohua, en voi olla miettimättä, mahdettiinko ne sitten ohittaa olankohautuksella – ja millaisin silmin paikalliskatsojat ylipäätään näkevät Yacoubianin. Onnistuvathan jotkut toisaalla katsomaan vaikkapa Apocalypse. Now!:nkin sotamyönteisenä elokuvana, joten epäilemättä on mahdollista katsoa kokonaisen sukupuolen alistamista huomaamatta asiassa minkäänlaista epäkohtaa. Ja itse asiassa, jos nyt oikein halutaan, niin ei elokuvan jihadisti-käännettäkään aivan pakollista ole nähdä yksiselitteisen tuomitsevana.

Samaan aikaan haluan ajatella, että jos pääpiirteiltään näinkin ilmiselvästi kriittinen elokuva kerää miljoonayleisön, ei sen yleisön enemmistö mitenkään voi kannattaa elokuvan kriiittisesti esittämiä asioita. Eihän?