- Boom! Tissit! Pow! elikä siis Losers-traileri – via @jussiahlroth
- Ong Bak 3 -teaser (YT) – "with more fury", ok. (via Ilja)
- Kotimaisen elokuvan Justiina-palkinnot vuodelle 2009 – paremmat kuin Jussit eli turha puhua mistään varjopalkinnoista
Suomessa on 2000-luvulla elokuvateattereissa nähty 150–200 kotimaista ensi-iltaleffaa (arvio vedetty hatusta Elokuvasäätiön tämän vuoden lukujen pohjalta). Vaatii pokkaa nimetä niistä vain yksi edustamaan koko kymmenvuotiskautta, mutta kun on kerran pakko… niin se elokuva on ilmiselvästi Aki Kaurismäen kirjoittama ja ohjaama Mies vailla menneisyyttä.
Eikä se johdu siitä, että Kaurismäki olisi ainoa oikea suomalainen elokuvataiteilija tai että leffa menestyi festivaaleilla. Syy on yksinkertaisempi. Mies vailla menneisyyttä oli ensimmäinen näkemäni Kaurismäki-leffa, josta todella pidin. Tämä ei tarkoita, että kaikki muu olisi cacaa, vaan että vasta näihin aikoihin keksin, miten katsoa minimalistisen fiftarinostalgisoijan satuja.
Sitä ennen suosikki-Akini oli varmaan Kauas pilvet karkaavat. Muistan siitä erityisellä lämmöllä suorin vartaloin naamalleen kaatuvan Kari Väänäsen sekä Kati Outinen tilaamassa itseltään ruokaa ravintola Työssä. Silloin aikanaan pidin kohtausta huvittavana (nainen teeskentelee olevansa hienompaa kuin onkaan), mutta olen sittemmin kääntänyt tulkintani: vaikka maailma miten potkii, ihminen voi pitää kiinni edes hitusesta itsetuntoa hoitamalla työnsä kunnolla. Mainittakoon, että toinen suosikkini Kaurismäen oeuvresta on Tulitikkutehtaan tyttö, jossa absurdismi ja minimalismi on puserrettu timantin muotoon. Mutta se ei kelpaa tälle listalle, koska meni mokoma valmistumaan jo parikymmentä vuotta sitten.
Palataanpa asiaan. Olen viimeisten kymmenen vuoden aikana diggaillut monia kotimaisia leffoja, joista osa oli vähän taiteellisempia (Muukalainen) kuin osa (Lapsia & Aikuisia, Vares – hiljaa siellä takarivissä!). Toisekseen Laitakaupungin valot tuntui minusta umpikujalta, jossa ei saatu samasta teemasta enää oikein mitään uutta irti, vaikka leffa näyttikin hyvältä. Kyse on siis – kuten tämän täydellisen subjektiivisin perustein kootun listan leffojen kanssa yleensäkin – siitä, että kohtasin Miehen vailla menneisyyttä juuri sopivaan aikaan.
**********
Seuraavaksi: elokuva jota en haluaisi katsoa uudestaan.
[ 10+vuotta+10+elokuvaa, 2000-luku, aki+kaurismäki, elokuva, mies+vailla+menneisyyttä, suomi ]Jalmari Finne tekee Rare Exports -lyhäreistä kokoillan elokuvan. Suomen elokuvasäätiö myönsi projektille viime vuoden joulukuussa 20 000 euroa kehittämistukea ja maaliskuussa 720 000 euroa tuotantotukea. Näyttelijäkaartikin on pysynyt ennallaan (Tommila & Korpela jne.) Ensi-iltaa kaavaillaan ensi vuoden syksylle.
Tukipäätöksistä löytyy muutama muukin hauska bongaus. Ensinnäkin genreleffoja näyttäisi olevan ainakin suunnittelussa enemmän kuin aikoihin.
Nuori noitatieteen opettaja, professori John Ward, saapuu kotikaupunkiinsa Salemiin pitämään luentoa ja joutuu kohtaamaan menneisyytensä kun noita palaa kaupunkiin.
Koko perheen fantasiaelokuva jossa Nicholas North pelastaa itsensä ja koko pohjoisen kansan pahojen voimien kirouksesta.
Romaanisovituksia on tulossa parikin kappaletta. Veli-Pekka Hänninen sovittaa Arto Salmisen Varastoa leffaksi ja Ville Jankeri on ohjaamassa Pussikaljaelokuvaa, jonka nimi on mediaa vaihtaessa näppärästi mukautettu.
Ihan muuten vaan kiinnostavia ovat Muukalaisen ohjanneen Jukka-Pekka Valkeapään Juoksija eli Amok-juoksu olympiavuonna 1952
(10 000 euroa käsikirjoitustukea) ja Aleksi Salmenperän Korso, jossa nuori kaveri koettaa toteuttaa epärealistista haavettaan pienessä betonilähiössä
(20 000 euroa kehittämistukea).
Revolutionary Road ja Muukalainen käsitellään ensi viikolla Kaistalla. Sanottakoon lyhyesti, että ensimmäinen on hauskalla tavalla metaelokuva (Frank + April = DiCaprio + Winslet = Jack + Rose) mutta jotenkin liiankin särmätön. Jälkimmäinen saattaa hyvinkin olla vuosikymmenen kiinnostavin esikoiselokuva. Se ei siis välttämättä ole suosikkiesikoiseni, mutta ehdottoman hienoa on se, että suomalaisetkin saavat rahaa tällaisten art house -elokuvien tekemiseen.
Helsingissä 1980-luvulla kuvattua Gorkin puistoa on perin hassua katsella, kun koko ajan bongailee vain tuttuja paikkoja. Muistaakseni olen nähnyt leffan joskus aikaa sitten, jolloin pääkaupunki oli vielä vieraampaa seutua, ja silloin kuvauspaikkojen sijainti ei vaivannut.
The Spirit on aivan täyspöhkö ja sellaisenaan ajoittain jopa kiehtova kaikessa pöhköydessään, mutta eiherrajumala ei.
The Life Before Her Eyes ei uponnut. Se tuntui jotenkin ylettömän palapelimäiseltä (kröhkröhm nimi öhkökröm) ja lyhyen ajan sisällä kahdessa elokuvassa näkemäni Evan Rachel Wood näyttelee ihan liikaa meikäläisen makuun.
[ elokuva, ensi-ilta, pika-arvio, suomi ]