Roskaelokuvan connoisseur Ilja Rautsi piipahti kylässä. Ohjelmana oli Dead Set, brittiläinen minisarja zombie-maailmanlopusta ja Big Brotherista. (Dvdn saapi esimerkiksi Playstä.)

Olli:

Mua jäi vähän vaivaamaan se, että oletin sarjan premissin perusteella sisällön olevan jotain muuta. En oikein tiedä, että mitä ajattelin zombiet + Big Brother -kombosta tulevan, mutta kuitenkin nyt jotain muuta kuin aika puhdasverinen (ha!) holocaust horror.

Kakkavitseistä kyllä plussaa. Kakka on aina hauskaa.

Ilja:

Minä odotin tosiaan että BB-asetelmaa olisi hyödynnetty läpi sarjan sisällöllisesti. Sen sijaan high concept -idea toimii vain lähtölaukauksena ja ensimmäisen jakson tositv-tomppelien ja tuotantotiimin satirisointi tuntuu melko ilmiselvältä verrattuna vaikka Extrasin päätösjakson summaukseen. Joo, kilpailijat on vähän hölmöjä, joo, tuottaja on mulkku. Joo, ihmiset ovat idiootteja – ja?

Zombien olisi “pitänyt” hyökätä BB-taloon ja olla ikään kuin yksi tehtävä lisää julkisuudenkipeille tavisfriikeille. Katsojien suhde tähän tilanteeseen olisi kiinnostanut. Nyt saadaan vain peruszombiselviytymiskauhua – johon musta huumori ei ole mikään uusi lisä. Viihdyttävää se kyllä oli, kirjoittaja Charlie Brooker piti pyörät hyvin pyörimässä ja ohjaaja-jonka-nimen-unohdin piti vauhtia yllä. Lopputulos vain oli se ilmeisin mahdollinen.

Lisää kakkaa televisioon! Kuvaajakin tuntui tasaisin väliajoin kakkaavan housuunsa, sen verran tiuhaan tahtiin kamera leikki merisairasta.

Olli:

Vanha kunnon ennakko-odotukset-ongelma: jos luulee näkevänsä tietynlaisen tarinan, mutta elokuva/kirja/biisi on jotain ihan muuta, pystyykö sitä arvioimaan omilla ansioillaan?

Olen samaa mieltä siitä, että tsomppailuna DS oli ihan reipas. Selviytyjien henkilödynamiikka: check. Verta, irtosuolia ja suoria Romero-viittauksia: check. Kiristyvä, lohduton tunnelma: check.

Vertailen ehkä nyt vähän aitaa ja aidanseivästä, mutta mun mielestä genrepätkissä kerronnan pintatason lisäksi kiinnostavaa on juuri genre-elementistä seuraava allegorisuus. Eli kun joka tapauksessa pelataan realismista poikkeavilla säännöillä, niin sillä erotuksella voisi hyvin olla jonkinlainen kerronnallinen funktio.

Esimerkiksi Bubba Ho-tep on leffana melkeinpä kauniin surumielinen pohdiskelu vanhuudesta. Siis sen lisäksi, että siinä syödään sieluja uhrien pyppyreijän kautta. Dead Setissä on pintapuolista “tosi-tvn katsojat on karjaa” -läppää, mutta Brookerhan sanoo itsekin dvd-lisukkeena olevassa haastattelussa, että se ei ollut päätarkoitus. Mitä pidemmälle sarja eteni, sitä enemmän pelkkä survival-tarina tuli framille. Ei niin, etteikö sellaista saisi tehdä.

Toisaalta odotin ehkä myös, että DS olisi ollut jotenkin tietoisempi asemastaan genreteoksena. Okei, ei tarvitse vetää Shaun of the Deadiksi, mutta kun käsikirjoittaja on ulissut tv-sarjojen trooppien kierrättämisestä vuosikaupalla, niin olisin odottanut jotain… no, nokkelampaa.

28 Days Lateria matkivasta strobottavasta kuvauksesta mä en halua sanoa mitään, koska tunnun valittavan samasta aiheesta joka helvetin leffan kohdalla.

Ilja:

No jokainen zombielokuva tuntuu nykyään jo säännönmukaisesti olevan eräänlainen 28 Romeroa myöhemmin – pitää olla tietyt jutut ja viittaukset. Kauhu lienee genreistäkin se eniten viittauksia ja “kunnianosoituksia” vilisevä – jostain syystä pukudraaman tekijät eivät tunne jatkuvaa tarvetta heittää referenssejä Barry Lyndoniin. Kauhuhan on toki myös enemmän tavallaan mekaaniseen toistoon nojaava lajityyppi, eli pitää olla “sellainen kohtaus kun siinä yhdessä” mutta vielä pelottavampana. Ehkä tämä liittyy myös kauhun sisäpiirimäisyyteen, eli pitää osoittaa kuuluvansa traditioon ja olevansa “yksi meistä”.

Genretietoisuus on siinäkin juuri kaksiteräinen miekka, että pitää näyttää “tajuavansa”, mutta jos osoittaa sen, pitäisi myös tajuta tehdä jotain omaa ja erilaista – kauhun pitää aina mennä pitemmälle. Ja tässä se olisi juuri ollut tuo BB-angle.

Ennakko-odotukset harvoin täyttyvät ja kyllähän Dead Setissäkin pääsi asettumaan tarinan uomiin tajuttuaan, että pätevän peruskauran laarilla mässäillään. Mutta ensimmäinen jakso näytti petaavan jotain, mikä ei koskaan lunastunut irtovitsejä lukuun ottamatta.

Silti: ehkä tässä tapauksessa se rajojen rikkominen tapahtui jo siinä, että Channel 4 tuottaa rehellisen zombikauhusarjan – mikä välittyy kansainväliselle yleisölle merkityksellisenä… not.

Olli:

Kertooko toi loppukommentti masentavasta pragmatismista: sarja oli ihan kiva, mutta oikeastaan kivempi homma oli se, että se yleensäkään tehtiin ja tuollaiseen ympäristöön?

Eipä sillä, kyllähän minäkin katsoessa mehustelin sillä, että ikinä ei Suomessa saataisi Vappu Pimiää esittämään epäkuollutta versiota itsestään. Aina muualla on asiat paremmin. Perkeleen muut.